ERJ-I, HANN-II
☆ 01.01.2015 - ✞ 30.10.2021
Shame on Hopen kuvat © Benny de Ruiter Stables (with permission)
| Name | Shame on Hope | Spitzname | Hope |
| Züchten, Geschlecht | Hannoverinhevonen, tamma | Widerristhöhe, Farbe | 165cm, mustankimo |
| Geburtsdatum, -ort | 01.01.2015, Saksa | Alter | 19-vuotias |
| Ausbildung | Vaativa B, re. 150cm, me. 80cm | Betonung | Esteratsastus |
| Züchter | Chris Köttendorf EVM | Eigentümer | Cherry, VRL-12299 |
Hope on yksi tallin ensimmäisistä tammoista. Sen väri on hannoverien keskuudessa harvinainen ja rakennekin oikein kelvollinen. Sen tiedettiin kilpailleen 150cm luokkia hyvällä menestyksellä jo nuoruudessaan, mikä saikin minut esittämään ostotarjoukseni hevosen silloiselle omistajalle Nina Köttendorfille, Chris Köttendorfin tyttärelle. Tarjoustani ei hyväksytty välittömästi, mutta viikkojen pehmittelyn jälkeen kirjoitimme nimet papereihin. Nina varoitteli minua kovasti ryhtymästä liian ahneeksi Hopen kanssa, sillä itsetietoisen tamman kanssa ei niin vain asioita tehtykään. Vähänpä silloin tiesin, kun kuittasin mokoman varoituksen naurulla ja olan kohautuksella.
Hope voi ensisilmäyksellä vaikuttaa simppeliltä hevoselta, jonka kanssa elämä sujuu mutkattomasti, kunhan vain johtajuusasiat pysyvät kirkkaana sen mielessä. Näin asia ei kuitenkaan todellisuudessa ole, vaan kimo hannoverilainen tietää tasan tarkkaan oman arvonsa, eikä anna aivan kenen tahansa pompotella itseään mielensä mukaisesti. Etenkään kovasta tai jopa väkivaltaisesta käsittelystä tamma ei syty ollenkaan, vaan ilmoittaa sangen päättäväisesti lopettavansa kaiken yhteistyön aina hoitopaikalla seisomisesta taluttajan rinnalla kävelyyn ja jopa ratsastukseen saakka. Pehmein ottein käsiteltynä hevonen taas pyrkii ottamaan vähän turhankin paljon valtaa omiin kavioihinsa, jolloin eteen nousevat jälleen samat ongelmat: Hope hilluu hoitaessa ja touhuaa omiaan myös ratsastaja selässään. Tasapainon löytäminen riittävän johdonmukaisen ja tiukan, mutta silti joustavan ja leppoisan välillä on yksinkertaisimmillaankin erittäin hankalaa, eikä Hope näin ollen sovellu groomattavaksi aivan kenelle tahansa hevosista hurahtaneelle henkilölle. Tappelemaan tamman kanssa ei siis kannata ryhtyä ollenkaan, mutta jollain tapaa se silti pitäisi saada seisomaan varustaessa paikallaan ja hyppysissä myös taluttaessa ja lastatessa. Edellä mainitut toimenpiteet eivät itsessään ole Hopelle vaikeita, onhan se ehtinyt elämänsä aikana nähdä vaikka kuinka paljon maailmaa ja tehnyt paljon erilaisia asioita erilaisissa olosuhteissa. Vaikeaa on ansaita puoliverisen kunnioitus, jotta asiat sujuvat pyytämättäkin ja sekä hevonen että hoitajansa pystyvät luottamaan toisiinsa vaikeina hetkinä. Selvää Hopen kanssa on vain se, että niin kauan kuin asiat eivät kotona suju, ei uuden hoitajan kannata haaveillakaan lähtevänsä kimon kanssa kisareissulle, tai oikeastaan edes maastokävelylle tallin takana sijaitsevalle puistoalueelle.
Ratsuna Hope on teoriassa selkeä ja suoraviivainen, mutta käytännössä kaikkea muuta. Tamman kanssa saa jatkuvasti tasapainotella samojen ongelmien parissa: tehdäänkö töitä yhdessä ja samojen tavoitteiden eteen, vai taistellaanko tilanteen johtajuudesta ja pelisäännöistä päivä toisensa jälkeen. Puoliverisen kanssa ei ole olemassakaan oikotietä onneen, eikä sellaista kannata etsiä ainakaan apuohjien ja kovien kuolainten osastolta. Hevonen on nimittäin avuille ja ratsastustavalle hyvinkin herkkä, eikä sitä todellakaan pakoteta tekemään yhteistyötä. Hope on yhden ratsastajan hevonen sanonnan kirjaimellisessa merkityksessä, sillä yhteisen sävelen löytämiseen saattaa aikaa kulua viikoista ja kuukausista aina vuosiin saakka. Mahdotonta Hopen kanssa ratsastaminen ei kuitenkaan ole, ja hyvin harvoin se mieltään kovin radikaaleilla tempuilla osoittaa. Ratsastajansa tarkoituksenmukaisesta apujenkäytöstä kimo on todella tarkka, eikä sanonta "less is more" voisi tämän hevosen kanssa paremmin paikkaansa pitää. Tärkeintä tamman ratsastamisessa on pitää sen huomio tiukasti työskentelyssä, jolloin se ei pääse ottamaan kimmokkeita omiin puuhiinsa ainakaan kentän laidalta. Sileällä se tekee korrektisti kaikki vaativan asiat, mutteivät sen raami ja ryhti todellakaan riitä kyseisellä tasolla kilpailemiseen. Hypätessä ryhtiä löytyy toisinaan hieman liikaakin, mutta toisaalta hevosen kanssa on helppo lähestyä isojakin esteitä, kun laukan energisyys ja eteenpäinpyrkivyys ovat tallessa. Hope tarvitsee hypyissään valtavasti tilaa edestä, eikä se viihdy vahvalla tuntumalla montaakaan estettä putkeen. Puoliverisen kynnys lopettaa hyppääminen on hyvin matalalla, joten jos ratsastuksen taso ei sitä miellytä, ei menestystäkään tarvitse odottaa. Epäilemättä tärkein huomio hevosen ratsastamisessa onkin pitää se hyvällä tuulella ja tyytyväisenä, silloin asiat voivat jopa sujua iloisen kitkattomasti.
| i. Poker Game EVM hann, 164cm, mkm |
ii. Pokerface EVM hann, 163cm, m |
iii. Mister Madness EVM |
| iie. Alsike Foreby EVM | ||
| ie. Couratine EVM hann, 163cm, trnkm |
iei. Permission to Win EVM | |
| iee. Parachute Mission EVM | ||
| e. Shame on Love EVM hann, 166cm, rnkm |
ei. Persecution EVM hann, 165cm, rnkm |
eii. Call to Kill EVM |
| eie. Play-Off EVM | ||
| ee. Shame on Me EVM hann, 166cm, rn |
eei. Find And Destroy EVM | |
| eee. Shame Everything EVM |
Poker Game oli mustankimo esteori, joka teki itsensä tunnetuksi jo nuorena menestyessään erinomaisesti nuorten hevosten esteluokissa. Hannoverilainen oli luonteeltaan voitontahtoinen, ja uransa huipulla se kamppailikin sijoituksista aina 150cm-luokissa saakka. Pokeripeli kiinnosti kasvattajia ensimmäisen kerran sen ollessa vasta kolmevuotias, mutta suuremmassa suosiossa se oli eläköidyttyään kilpaurheilusta ja keskittyessään täysipäiväisesti siitosorin velvollisuuksista huolehtimiseen. Ensimmäisen polven perillisiä puoliveriselle kertyi sen elämän aikana komeat 471 kappaletta, joka on varsin kunnioitettava suoritus ottaen huomioon, että ori menehtyi tapaturmaisesti vain 15-vuotiaana. Tietyllä tavalla Poker Game oli myös uranuurtaja: se osoitti, että lähes halveksitusta Madness-linjasta oli mahdollista saada vaikealuontoisen teurashevosen sijaan myös aivan vakavastiotettava kilpahevonen, joka vielä periytti niin luonnettaan kuin kapasiteettiaankin jälkeläisilleen.
Poker Gamen isä Pokerface oli melko pienikokoinen kokomusta estehevonen, joka hyväksyttiin elämänsä aikana niin hannoverinhevosen kuin monen muunkin puoliverikantakirjan jalostukseen. Ori kilpaili nelivuotiaasta aina kolmetoistavuotiaaksi saakka esteratsastuksessa, kuusi ensimmäistä vuotta muutamalla eri ammattilaisella, ja viimeiset vuodet hieman matalampia luokkia amatöörin luotsaamana. Aktiivivuosiensa jälkeen pokerinaama siirtyi viettämään siitosorin leppoisia eläkepäiviä, ja vaikka sen kesät tammojen palveluksessa olivatkin kiireisiä, sai ori talvikaudet nauttia rennoista maastoratsastuksista ja loistavasta palvelusta ainoana ehtonaan selvitä hengissä jälleen uudelle astutuskaudelle saakka. Hevonen elikin pitkän ja melko terveen elämän menehtyen vasta 24-vuotiaana akuuttiin mahavaivaan, mahdollisesti suolenkiertymään. Jälkeläisiä tälle sympaattiselle pikkuhevoselle syntyi kaikkiaan yli kolmesataa kappaletta, yksi niistä tammalle nimeltä Couratine. Kyseistä suoritussukuista hannoverilaista riivasi elämässään mahdottoman huono tuuri, joka muun muassa lopetti hevosen kilpauran lyhyeen, teki sen ulkomaille myynnistä lähes mahdotonta ja vaikeutti suuresti kimon siitoskäyttöäkin. Couratinen onni oli sitkeät omistajat, jotka halusivat pelata kaikki kortit ennen hanskojen heittämistä tiskiin. Vaikka pienikokoisen puoliverisen kanssa oli joutunut hautaamaan jokaisen haaveen, eikä sen pitämisestä saanut millään tempulla kannattavaa, ei hevonen kuitenkaan ikinä joutunut makkaratehtaalle, vaikka aihe kuukausittain esillä olikin. Lopulta hevonen synnytti elämänsä aikana kolme varsaa maailmaan, melko heikko suoritus lähes kymmenen vuoden yrittämisestä, mutta jotain kuitenkin. Couratinen jälkeläiset olivat järjestäen kaikki kilpahevosen luonteella varustettuja kapasiteetikkaita hyppääjiä, joten lopulta tamman kuoppaaminen 14-vuotiaana harmitti hieman vähemmän, kun talliin jäi kasvamaan sen viimeiseksi jäänyt tammavarsa, joka myöhemmin elämässään lunasti leikiten kaikki emäänsä kohtaan asetetut tavoitteet.
Mister Madness oli pienikokoinen, säkäkorkeudeltaan hikiset 160 senttimetriä korkea mustanruunikko hannoverori, joka uransa huipulla kilpaili muutamia startteja 140cm luokissa saakka. Hevosella oli kuitenkin epäonnea niin sopivan ratsastajan etsinnässä kuin terveytensäkin kanssa, joten parasta potentiaaliaan se ei päässyt ikinä esittämään ratsastettuna. Kolmevuotiaana jalostusarvostelussa ori kyllä hyppäsi upeasti irtona, jonka turvin sille myönnettiinkin parin vuoden mittainen jalostukseenkäyttöoikeus. Kyseiset kaudet jäivät Mister Madnessin ainoiksi, mutta siitä huolimatta sille syntyi jälkeläisiä reilut 40 kappaletta. Nelivuotiaasta aina yhdeksänvuotiaaksi asti ruunikko vaihtoi niin ratsastajaa kuin omistajaakin tiuhaan tahtiin, ja kun sopiva kombinaatio viimein saatiin aikaiseksi, loukkasi ori tarhassa vasemman takajalkansa. Siitä lähti puoliverisen sairaskierre, joka lopulta katkaisi sen elämän vain 12-vuotiaana. Jalkojen lisäksi hevosella oli viimeisinä elinvuosinaan ongelmia muun muassa suolistonsa ja keuhkojensa kanssa. Alsike Foreby oli tanskalaissyntyinen hannoverkantakirjaan hyväksytty estesukuinen puoliveritamma, joka vietti koko elämänsä kasvattajansa omistuksessa ja ratsastettavana. Mustaa karvapeitettä ja pienenpientä tähteä kantanut hevonen sai ensimmäisen varsansa vain nelivuotiaana ennen kilpauran aloittamista, ja loput neljä jälkeläistään se synnytti esteradoilta eläköidyttyään. Siitoshommien välissä tamma ehti kuitenkin kilpailla 120-140cm luokkia pääasiassa Tanskassa ja sen naapurimaissa, mutta pääsi se vierailemaan myös esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa. Alsike Forebyn tulokset olivat usein hyvin vaihtelevia, sillä hyvinä päivinään se suoritti varmasti ja menestyksekkäästi, kun taas ongelmiin törmätessään se jätti leikin vähän liian helposti kesken. Pikkuinen, vain 158cm korkea tamma menehtyi 18-vuotiaana suoliston jonkinlaiseen toimintahäiriöön.
Permission to Win oli punaruunikko hannoverori, joka tunnettiin aikanaan luonteikkaana, mutta varsin kyvykkäänä kilpahevosena. Melko pienikokoisen puoliverisen kanssa reissaaminen ei ollut helppoa, mutta sen voitokkuuden takia kansainvälisten esteratojen kiertäminen ehdottomasti kannatti. Windowsin voittosumma oli sen eläköityessä jotain aivan ennenkuulumatonta, vaikka nykyään sen ennätykset onkin rikottu jo moneen otteeseen. Tammoja orille oli kuitenkin vain vähän, kasvattajat kun välttelivät pahansisuista ja kaikin puolin vaikeaksi tiedettyä hevosta pelätessään hankalan luonteen mahdollisesti periytyvän eteenpäin. Ruunikon jälkeläiset olivat kuitenkin järjestäin kivempiä yksilöitä kuin isänsä, mutta valitettavasti periytymättä jäivät myös Windowsin ilmiömäiset hyppytaidot. Ori päätettiin lopettaa sen täytettyä 22-vuotta mahdollisten kroonisten kipujen muuttaessa sen käytöstä yhä vaarallisempaan suuntaan. Parachute Mission koettiin omistajan mielessä riittävän tasapainoiseksi ja mukavaluontoiseksi hevoseksi, että sen kanssa kannatti ottaa Windowsilla astuttamisen kokoinen valtava riski. Tamman tiineeksi saaminen ei ollut helppoa, olihan se jo 17-vuotias kun sitä yritettiin ensimmäisen kerran astuttaa. Nuoruusvuosistaan aina siitokseen siirtymiseen saakka rautiaankimo 160-senttinen puoliverinen nimittäin kilpaili pääasiassa ehjiä ja kohtalaisen menestyksekkäitä kausia esteratsastuksen 110-130cm luokissa niin junioreiden kuin amatöörienkin kanssa. Couratinen syntymän jälkeen tamma sai heti seuraavana vuonna vielä toisen varsan, menehtyen valitettavasti heti seuraavana päivänä varsomisen aiheuttamien valtavien sisäisten vuotojen vuoksi, jättäen näin ollen iltatähdekseen jääneen orivarsansa orvoksi.
Shame on Love hyppäsi päivätyönään kansainvälisiä esteratoja maailman parhaiden estehevosten joukossa tuoden kotiin aina silloin tällöin vähän menestystäkin. Mikään aikansa paras tamma ei ikinä ollut, mutta kyllä sen myöhempi siitoskäyttö on ehdottomasti perusteltavissa sen tuloksilla. Lisäksi ruunikonkimo oli luonteeltaan oikein mukava perushevonen, ei ollenkaan sellainen seinähullu, jollaiseksi kilpahevoset usein mielletään. Jälkeläisiä tammalle syntyi sen mammavuosien aikana yhteensä neljä kappaletta: kolme tammaa ja yksi myöhemmin sekä kantakirjaan että jalostukseen hyväksytty ori. Myös sen jälkeläiset ovat kunnostautuneet emänsä tapaan esteradoilla, osa hieman matalammissa luokissa ja paras aina maailmancupissa saakka. Shame on Love lopetettiin 20-vuotiaana, kun sitä ei enää lukuisista yrityksistä huolimatta saatu uudestaan tiineeksi.
Persecution oli herrasmiesmäinen kilpahevonen, kapasiteetikas hyppääjä ja omistajiensa ehdoton silmäterä. Hevoselle tarjottiin aina vain parasta huolenpitoa, ja mahdollisesti juuri sen ansiosta se pysyi kilpakunnossa aina 17-vuotiaaksi saakka. Kimo keskittyi ensimmäisten kymmenen elinvuotensa aikana pelkästään kilpailemiseen, mutta myöhemmin se hyväksyttiin myös jalostukseen, ja sitä tarjottiinkin siitoskäyttöön vuosittain kilpaurheilun ohessa. Ori eläköityi samaan aikaan sekä ratsastuskäytöstä että tammojen palveluksesta, ja viimeiset seitsämän vuotta elämästään se vietti pelkästään rentoja eläkepäiviä nauttien edelleen tallin kruunaamattoman kuninkaan ansaitsemasta viiden tähden palvelusta. Persecution lopetettiin vasta, kun sen terveyshuolet kasvoivat hallitsemattomiksi eikä sille enää voitu taata kivutonta elämää. Shame on Me oli ruunikko hannovertamma, joka itse kilpaili pelkästään esteratsastuksessa, mutta jonka sukulaisista löytyy myös kentässä startanneita tammoja. Parhaat tulokset puoliverisellä olivat 120-130cm luokista, mutta se kokeili onneaan myös muutamaan otteeseen suuremmissa luokissa. Siitoskäyttöön tamma siirtyi vasemman etujalan jännevamman seurauksena, sillä ennuste kilpakentille palaamiseen oli alusta asti aivan surkea. Jälkeläisiä hannoverilaiselle ehtikin syntyä kaikkiaan kahdeksan kappaletta, joka on mille tahansa tammalle kunnioitettava suoritus. Siitostammana Shame on Me:n elämä oli leppoisaa ja silti merkityksellistä, eikä sitä edes haluttu lopettaa ennen kuin jännevamma uusiutui ruunikon ollessa 25-vuotias. Lopetus ei vielä silloinkaan ollut ensimmäinen vaihtoehto hevosen omistajan mielessä, mutta lukuisten eläinlääkärikonsultaatioiden jälkeen eutanasiaan kuitenkin päädyttiin.
Call to Kill oli yksi aikansa kirkkaimmista tähdistä, ainakin jos kyse oli six bar -luokista ja muista korkeushyppykilpailuista. Orissa riitti räjähtävää energiaa, mutta runsaasti keskittymistä vaativat tehtävät eivät sille sitten alkuunkaan sopineet. Tästä syystä hevosella on vain muutamia tuloksia varsinaisilta esteradoilta, vaikka ponnua hevosella riittikin vaikka muille jakaa. Satumaiset varsa-arvostelut eivät kanna elämässä kovin pitkälle, ja tämän sai huomata myös orin omistava pariskunta. Ruunikonkimo puoliverinen oli tammanomistajien silmissä urallaan epäonnistunut yksilö, eikä sille lopulta syntynyt kuin muutama jälkeläinen lukuisten vuosien aikana. Tämä oli sinänsä harmi, sillä puoliverisen jälkeläisistä poikkeuksetta jokainen peri isältään valtavan estepotentiaalin. Call to Kill lopetettiin 18-vuotiaana, kun talliin tarvittiin tilaa nuoremmille hevosille. Play-Off oli kodinvaihtaja, joka ehti elämänsä aikana olla yhteensä lähes kahdenkymmenen eri yksityishenkilön omistuksessa. Mustankimo estesukuinen tamma kokeili siipiään muutamaan otteeseen kilparadoilla, mutta koska se ei koskaan pysynyt samassa tallissa kovin pitkään, ei hevonen ikinä päässyt näyttämään parasta versiota itsestään maailmalle. Ratsastusyritysten jälkeen tamma siirtyi kokopäiväiseen siitoskäyttöön tehden aina keskimäärin yhden varsan ennen uuden omistajan nimiin päätymistä. Sama kierre jatkui koko hevosen loppuelämän ajan, ennen kuin se lopetettiin 21-vuotiaana pitkittyneiden terveysongelmien vuoksi. Siihen mennessä hevonen oli synnyttänyt kymmenen varsaa, joista osa päätyi harraste- ja osa kilpakäyttöön.
Find And Destroy oli 150-160cm luokkien hyppääjä, jonka elämä seuraili hyvin tyypillistä kilpahevosen elämää. Varsana oria valmisteltiin huolellisesti tulevaisuuden koitoksiin, sitten se näytettiin nuorille tarkoitetussa laatuarvostelussa ja kantakirjattiin samalla vaivalla, jonka jälkeen hevonen hyppäsi kansainvälisillä esteradoilla aina 13-vuotiaaksi saakka. Punarautias puoliverinen oli koko elämänsä aikana terve kuin pukki, eikä se eläköitynyt kilpaurheilustakaan pakottavan tarpeen takia, vaan omistajien halusta tarjota oria matalalla kynnyksellä siitoskäyttöön niin ammattilaisille kuin harrastelijakasvattelijoille. Jälkeläisiä hevoselle kertyikin lähes kolmesataa kappaletta, joten tavoite hevosen menestyksekkäästä jalostuskäytöstä ainakin toteutui. Ori jouduttiin lopettamaan valitettavan nuorena, vain 18-vuotiaana lisääntyneiden nivelongelmien takia. Shame Everything oli puoliksi kenttä- ja puoliksi estesukuinen puoliveritamma, joka nuoruusvuosinaan kilpaili kenttäratsastuksessa aina CIC2-tasolla saakka. Se ei kuitenkaan ollut aivan tarpeeksi rämäpäinen menestyäkseen maastoradoilla enää vaativammalla tasolla, ja siirtyi siksi hyppäämään pelkkiä puomiesteistä rakennettuja ratoja vatupassilla suoraksi vedetyille hiekkakentille. Tamman kapasiteetti loppui 130cm-luokkiin, mutta sillä tasolla se pystyi suorittamaan melko tasaisella tuloksella useamman kauden ajan. Kilpaurheilusta eläköidyttyään tamma siirtyi siitoskäyttöön, ja se siemennettiin useana vuonna hyvin erilaisilla oreilla. Yhteensä hevoselle kertyi jälkeläisiä kuusi kappaletta, joista kolme kilpaili pelkästään esteitä ja loput sekalaisesti kaikkia kenttäratsastukseen kuuluvia osakokeita yhdessä ja erikseen. Shame Everything kuoli 20-vuotiaana tapaturmaisesti tallipalossa odottaessaan seitsämättä varsaansa syntyväksi.
| t. Gloryan Dare | EV-II | i. Lucky Jack |
| o. Demoniac Dare | EV-I | i. Dark Action |
ERJ:n alaisia sijoituksia yhteensä 40kpl.
|
|
30.09.2020 - Esteratsujen laatuarvostelu - (7 + 40 + 20 + 20 + 15 = 102p) - ERJ-I
30.09.2020 - Hannoverinhevosten laatuarvostelu - (7 + 30 + 10,5 + 21 + 17 = 85,5p) - HANN-II
12.01.2019 - Rataharjoitus - omistaja - 276 sanaa
Rataharjoituspäivän viides ja viimeinen hypättävä oli 16-vuotias Hope, joka oli esteradoilla jo varsin tuttu näky. Kaikesta kokemuksestaan huolimatta tamman kanssa ei aina yhteistyö luistanut, mikä aiheutti harmaita hiuksia ja turhia epäonnistumisia niin kotona kuin kisareissuillakin. Tänään puoliverinen tuntui verryttelyhypyissä kohtalaisen ratsastettavalta, joten noin 140 senttiä korkealle radalle lähdettiin tällä kertaa melko luottavaisin mielin. Ensimmäiselle esteelle tamma tuli tyylilleen uskollisena hieman kiemurrellen, mutta itse hyppy oli kuitenkin onnistunut. Pitkillä kaarevilla urilla lähestyttävät esteet kolme ja neljä sujuivat myöskin kohtalaisesti, vaikka kimo nyppikin jo martingaalia vastaan tuntumasta selvästi ahdistuneena. Laukka kuitenkin jatkui sujuvana, jolloin seuraava kuuden askeleen linja onnistui melko hyvin, ja hevonen välillä jopa hieman rauhoittui, ennen kuin keräsi kierrokset taas tappiinsa seuraavan okserin jälkeen hypättävälle yhden askeleen sarjaesteelle. Tähän asti matka oli jatkunut virheittä, mutta seuraavana vuorossa olleelle trippelille ponnistuspaikka jäi turhan kauas, jonka seurauksena esteen viimeinen puomi putosi kannattimiltaan.
Trippeliltä seuraavalle esteelle oli matkaa vain neljä askelta, mutta se riitti tällä kertaa paketin kasaamiseen, jolloin matka pääsi jatkumaan ilman ekstravirheitä. Seuraavana vuorossa ollut yksittäinen okseri ylittyi leikiten, mutta sitä seuranneella linjalla oli laukan kokoamisen kanssa ongelmia, jolloin kolmoissarjan viimeisestä esteestä ei enää pystynyt räpeltämään ylitse ilman pudotusta. Ratsastajan ratkaisut kyseisellä tehtävällä eivät olleet kehuttavia, mutta kaikkien ihmetykseksi Hope ei siitä loukkaantunut, vaan ylitti kuuliaisesti vielä radan viimeisen linjan. Koko radan saldona oli siis pari pudotusta, mutta niitä emme nähneet tällä kerralla tarpeellisiksi korjattaviksi: olihan helposti virheistä nokkiinsa ottavana tunnettu tamma kuitenkin tehnyt yllättävän tasaisen ja kuuliaisen kokonaisuuden, jollainen ei todellakaan aina sen tapoihin kuulunut. Lisäksi hevonen oli antanut ratsastajan toilailun anteeksi aivan omasta aloitteestaan, joten väkisin emme halunneet ongelmia lähteä hakemaan, vaan tamma pääsi loppuverryttelyksi lyhyelle maastolenkille ja siitä suoraan suihkun kautta omaan yksiöönsä rauhoittumaan.
16.09.2019 - Valokuvausta - omistaja - 203 sanaa
Meillä oli tänään oikein ikimuistoinen päivä! Stefan näki suuren vaivan laittaessaan Hopen oikein nätiksi, letitti sen harjan ja teki kaikki taikatemput, jotta tamma näytti parhaimmalta versiolta itsestään. Sen jälkeen kimo lyötiin autoon ja kuskattiin reilun vartin ajomatkan päähän auringonkukkapellolle, jossa päivän valokuvaus suoritettaisiin. Hope oli valittu edustamaan niin tallin omaan käyttöön tuleviin promokuviin kuin tallia sponsoroivan varusteliikkeen syksyn uutuustuotteiden markkinointimateriaaleihin. Tamma pisti pellolla parastaan, mutta siitä huolimatta uskomattoman taitava tanskalainen ammattikuvaaja Morten Villumsen sai taltioitua kameransa rullalle lähinnä rauhallisen seesteisiä ja malleistaan parhaat puolet esille tuovia raakavedoksia. Parit eri loimet kuvattuamme sai Stefan luvan varustaa hevosen, milläs muillakaan kuin sponsorimme tarjoamilla kauniin yksityiskohtaisilla laatuvarusteilla. Hope ei mallina toimimisesta ollut järin innoissaan, ja pieneksi hetkeksi jouduimmekin ottamaan aikalisän hevosta rauhoitellaksemme, mutta lopulta tammasta oli napsittu myös liuta vakuuttavia ratsastuskuvia. Aikaa operaation loppuun asti viemiseen meni lähes puolikas päivä, mutta se kannatti, sillä saimme varmasti kaikki paitsi rahoillemme vastinetta, myös jälleen yhden unohtumattoman muiston loistavalla ja tehokkaalla tiimillä vietetystä päivästä. Hopen mielestä päivän paras osuus tosin oli kotiinpaluu, sillä sen huumorintaju ei tällaiseen toimintaan kertakaikkiaan voinut venyä. Tästä viisastuneena seuraavalla kerralla hevosvalintamme olisi varmasti hieman valokuvaukseen myötämielisemmin suhtautuva ja tasaluontoisempi mallikandidaatti, mutta tulipahan edes kerran otettua tästäkin tammasta oikein kunnon passikuvat kirjoihin ja kansiin painettavaksi.
15.05.2020 - Mietteitä ja pohdintoja - omistaja - 191 sanaa
Hopen kisaura oli kokonaisuutena ihan kelvollinen, vaikka haasteitakin välillä riittikin. Suurimmat jarrut tamman menestykselle olivat sopivan valmennustyylin löytäminen sekä lievä jännevamma vuoden 2018 alkupuolella. Vammasta kimo parani nopeasti, mutta koska kiirettä kilparadoille palaamisen kanssa ei ollut, päätettiin sille antaa kokonainen välivuosi varsanteon merkeissä. Dark Actionin ja Hopen varsasta tulikin melko kiva: se muun muassa palkittiin kolmevuotiaana ensimmäisellä palkinnolla estevarsojen laatuarvostelussa. Demoniac Dare oli tammalle jo toinen varsa; ensimmäisen jälkeläisen se synnytti jo syksyllä 2017. Gloryan Dareksi nimetty tammavarsa Lucky Jackista on kiva kilpahevonen sekin, vaikka onkin jäänyt hieman isoveljensä ilmiömäisyyden varjoon. Nyt kilpauran tullessa päätökseensä kilometrien alkaessa jo näkyä Hopessa, on sitä suunniteltu vielä kertaalleen siitoskäyttöön. Sopiva ori on kuitenkin edelleen hakusessa, sillä samojen nimien pyöriessä jo nyt melko paljon kasvattiemme sukutauluissa, haluaisimme mahdollisesti välillä käyttää myös ulkopuolisten tarjoamia hevosia siitokseen. Kriteerit Hopen viimeiselle sulhaselle ovat kuitenkin kovat: pitää osata hypätä, pitää löytyä kilpamenestystä ja pitää tietysti muiltakin osin miellyttää omistajan kriittistä silmää. Olen hieman katsellut sillä silmällä sonyan omistamia oreja Monday Madnessia sekä Palermoa, mutta katsotaan nyt mihin tässä lopulta päädytään. Hope pitäisi myös käyttää aivan lähiaikoina laatuarvosteluissa, jotta historiankirjoihin jäisi kilpatulosten lisäksi vähän muutakin tietoa tästä Daren yhdestä kantatammasta.
10.10.2018 - Estevalmennus - Greta (omistaja) - 416 sanaa
Cherry saapui tänään ennakkotiedostani poiketen valmennukseen kimolla puoliveritammallaan, sillä alkuperäinen ratsuvalinta oli ilmeisesti hukannut kenkänsä oman tarhavuoronsa aikana. Suunnitelmanmuutos ei sinänsä minua haitannut, sillä päivän harjoitus sopi erinomaisesti myös tuntuman kanssa usein epätasaiseksi heittäytyvälle mielensäpahoittaja-Hopelle. Hevonen vaikutti tänään jotenkin poikkeuksellisen energiseltä, joten osasimme ounastella ongelmia jo ennen ensimmäisenkään hypyn ottamista. Valitettavasti emme olleet etiäistemme kanssa ollenkaan väärässä, vaan kuumaksi heittäytynyt hannoverilainen osoitti heti, ettei se sietänyt tänään ollenkaan selästäkäsin vaikuttamista. Vaikka esteet olivat aloittaessamme kohtalaisen pieniä, varmasti alle metrisiä, ei Hope meinannut osua kunnolla edes tolppien väliin saati puhtaasti puomien ylitse. Tamman oli kovin vaikea ymmärtää, että ratsastajan ohjas- ja pohjeavuilla oikeasti oli jotain merkitystä, ja että hyppääminen oikeasti vain helpottuisi, jos se hieman rentoutuisi ja antaisi Cherryn auttaa itseään. Päivän tehtävä itsessään oli melko yksinkertainen: kolmoissarja kahdella sujuvalla kahden askeleen laukkavälillä. Ensimmäinen yritys tehtävälle oli suoraan sanottuna hirvittävä, sillä toisen välin kolmen laukka-askeleen lisäksi ratsukko oli täysin epätasapainossa ja ilmiselvästi myös riidoissa keskenään. Hope kävi vahvasti kierroksilla ja sen etupää alkoi jo keventyä turhankin paljon, pidätteiden läpimenemisestä ei ollut pienintäkään pelkoa, ja lisäksi tamma vaikutti erityisen kiemurtelevaiselta tänään. Lisäksi ensimmäisen yrityksen jälkeen hevonen oli menettänyt suurimman mielenkiintonsa hyppäämiseen, joten nyt sitä joutui myös puskemaan kohti esteitä, mikä ei ainakaan lisännyt hevosen motivaatiota työntekoon.
Ensimmäinen pelivetomme oli helpottaa tehtävää esteitä laskemalla sekä apupuomeja lisäämällä, jonka jälkeen halusin Cherryn keskittyvän pelkästään ratsastamisen helppouteen. Olo estetamman selässä oli varmasti kaikkea muuta paitsi mukava, mutta apuja täsmällisesti käyttämällä sekä ratsastajan oikean mielentilan hakemisella hevonen taisteli jatkuvasti hieman vähemmän ratsastajaansa vastaan. Käytimme hyväksemme paljon siirtymisiä, joiden halusimme olevan mahdollisimman pehmeitä ja vähäeleisiä, ja niiden avulla saimme Hopen huijattua kuuliaisemmaksi sekä unohtamaan suurimmat aiemmin sattuneet mokailut. Nyt kun tammaa pystyi esteillä jo ratsastamaan niin eteen kuin taaksekin, nostimme esteet reilun metrin korkeuteen ja loppuvalmennuksen ajan keskityimme suoruuden hakemiseen. Hopella oli tapana puskea takapäätään esteitä lähestyessä oikealle, eikä vähiten ratsastajansa vinouden vuoksi, ja tätä yritimme nyt sarjansuuntaisten apupuomien avulla korjata. Nyt tehtävässä oli mukana jo niin paljon keppejä, että ratsastajakin sai olla jo hereillä, ettei hevonen päässyt eksymään linjalta ja kompastelemaan ohjausta tehostamassa oleviin yksilöihin. Alun hämmennyksen jälkeen Hope paranikin jonkin verran, mutta kotiläksyksi Cherry sai muutaman erilaisen sileänharjoituksen, joiden avulla hän pääsisi tehokkaasti pureutumaan ratsunsa vinouteen. Samalla lähetin ratsastajan käymään sekä hierojalla että personal trainerilla, sillä oli epäreilua edellyttää hevoselta suoruutta ja tasaista suorittamista kumpaankin suuntaan, jos ratsastaja itse oli vino ja apujenkäyttönsä kanssa epäselvä. Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä Hopen kaikkia ongelmia korjattu yhdellä valmennuksella, mutta nyt olimme kuitenkin matkalla selkeästi oikeaan suuntaan kohti sujuvampia ja katsojien silmään kauniimpia esteratoja.