VH21-018-0279
Villistiinan kuvat © VRL-11911 / Vapaasti. Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi.
| Nimi | Villistiina | Kutsumanimi | Villis |
| Rotu, sukupuoli | Suomenpienhevonen, tamma | Säkäkorkeus, väri | 141cm, musta |
| Syntymäaika, -paikka | 09.01.2021, Suomi | Ikä | 18-vuotias |
| Koulutus | Helppo A, re. 100cm, me. 80cm | Painotus | Esteratsastus |
| Maahantuoja | turjake, VRL-07415 | Omistaja | Katri, VRL-12299 |
Villistiiina on yksi kolmesta aiemmin Tiuhtiniemen Kartanolla vaikuttaneesta tuontihevosesta, jotka vanhoilla päivillään muuttivat Kuuraan eläkepäiviään viettämään - ja siinä sivussa tekemään vielä varsan tai pari. Villiksen kohdalla tällainen suunnitelma oli aivan erityisen relevantti, sillä hienosta pienhevossuvustaan huolimatta tammalle ei ollut vielä jälkikasvua siunaantunut. Urakkansa kilparadoilla Villis oli tehnyt jo nuoruuden voimissaan; pienestä koostaan huolimatta musta tamma oli aikanaan kova luu esteradoilla ja muistona tästä ajasta sillä onkin kymmeniä rusetteja Suomesta ja vähän ulkomailtakin.
Villis on pieni ja söpö pikkuhevonen, joka hurmaa vastaantulijansa hörökorvillaan ja lempeän lämpimällä katseellaan. Suomenhevosen koko olemus huokuu halittavuutta ja se onkin eittämättä yksi tallin tunnetuimmista asukkaista; kaikki tietävät sen pienen mustan tamman, joka ei koskaan pane pahakseen rapsutuksia tai muutamaa taskun pohjalle unohtunutta herkkupalaa. Villiksen parhaita puolia on se, ettei sillä oikeastaan ole huonoja puolia: suomenhevonen on kiltti, sosiaalinen, kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva ja hoitotoimissa mutkattoman helppo käsiteltävä. Tylsäksi tai persoonattomaksi Villistä ei kuitenkaan voi kutsua, sillä tamma on paitsi ilmeikäs, myös sopivalla tavalla puuhakas luonne. Pahojaan hevonen ei tahallaan tee, mutta se mupeltaa mielellään suussaan kaikkea harjoista hoitajan vaatteisiin ja riimunnaruun saakka - välillä tuntuu jopa siltä, ettei varttuneeseen ikään ehtinyt Villis ole koskaan kasvanut ohi tutti-iästä, vaan suussa pitäisi olla aina jotakin nällytettävää. Komentamisesta tamma ei pidä, vaan kuten kuka tahansa täyden kympin tyttö myös Villis uskoo itse tietävänsä parhaiten, miten asiat kuuluu tehdä.
Ratsastaessa Villis on eteenpäinpyrkivä ja herkkä, mutta kuitenkin omalle tyylilleen uskollisesti myös kärsivällinen ja valmis antamaan anteeksi huonoakin ratsastusta. Näppärän kokonsa vuoksi tamma sopii hyvin niin lapsiratsastajille kuin pienille aikuisillekin, ja monipuolisen koulutuksensa vuoksi hevonen riittää paitsi harrasteratsastajan myös kilpakentistä haaveilevan hevosihmisen tarpeisiin. Eniten kokemusta Villiksellä on esteareenoilta, joilla se on kunnostautunut vuosien saatossa aina piekkarien SM-tasolla saakka. Hevonen osaa kuitenkin myös hypätä kauniilla ja nopealla tekniikalla, eikä se häviä vertaisilleen ainakaan rohkeudessa ja rehellisyydessä. Villiksen kanssa esteradoille uskaltaa huoletta lähettää myös kokemattomamman kuskin, sillä tamma kyllä huolehtii pilottinsa ehjin nahoin radalta maaliin. Maastossa Villis voi (ainakin pitkän maastoilutauon jälkeen) näyttää innostuksensa pienin juhlaliikkein, mutta mahdottomaksi se ei selässään pysymistä tee koskaan - ei edes ilman satulaa.
Kentällä ratsastaessa Villis on tomera, muttei kuitenkaan liian vakavamielinen ratsu. Sen kanssa työskentely on mielekkäintä silloin, kun asiat tehdään vähän leikin kautta. Varma keino saada tamma hyvälle tuulelle on antaa sen viilettää muutama kierros ympäri kenttää kevyessä laukassa. Myös hikisten koulutreenien kevennys pienillä välipompuilla tuo usein toivottua pontta hevosen suorittamiseen. Parhaimmillaan Villis on silloin, kun sen laittaa alusta asti aktiivisesti töihin prässäämättä sitä kuitenkaan liikaa. Kuten käsiteltäessäkin, myös ratsain hevonen luulee olevansa ratsukosta se asioista parhaiten kärryillä oleva yksilö, eikä jatkuva hoputtaminen johda suorituksen kannalta ainakaan parempaan lopputulokseen. Villis pitää esiintymisestä ja se laittaa luonnostaan kilparadoilla parastaan, minkä vuoksi sen kanssa on helppoa ja luontevaa esiintyä suurillekin yleisöille. Tammaan tiivistyy pitkä lista suomenhevosten parhaiksi puoliksi miellettyjä piirteitä, mikä tekee siitä paitsi erinomaisen rotunsa edustajan myös pitkällä tähtäimellä tärkeän yksilön suomenhevosjalostuksen kannalta.
| i. Heinolan Aapeli sh, 154cm, prt |
ii. Sotamaalaus sph, 143cm, rt |
iii. Sotasankari |
| iie. Rallakka |
||
| ie. Heinolan Eira sh, 157cm, prtkm |
iei. Hulivili |
|
| iee. Mieron Maire |
||
| e. Villitusina sph, 140cm, mkm |
ei. Villi&Vapaa sh, 155cm, mkm |
eii. Aarolan Vilkastus |
| eie. Hellämieli |
||
| ee. Viljelmiina sph, 140cm, tprt |
eei. Onni-Poika |
|
| eee. Sievän Veetos |
i. Heinolan Aapeli on kompaktirakenteinen punarautias neljän lajin taitaja, joka liikkuu ilmavasti ja hurmaa pitkillä harjaksillaan jokaisen vastaantulijan. Aapeli on luonteeltaan aito oikea herrasmies, mikä lienee oikeuttanutkin hevosen hulppeaan määrään jälkikasvua; rautiaan jälkeläiskatraasta löytyy monipuolisesti niin harraste- kuin kilpahevosia useassa eri lajissa aina raveista valjakkoajoon ja kenttäratsastuksesta vikellykseen saakka. Ori on periyttänyt jälkeläisilleen ennen kaikkea yhteistyöhaluista luonnettaan mutta myös varmaa suorituskykyä ja kestävää terveyttä. Aapeli itse viettää tätä nykyä jo eläkepäiviään terveenä ja hyvävointisena touhukkaana vanhuksena.
ii. Sotamaalaus oli pienikokoinen, mutta sitäkin suurempiegoinen isomerkkinen suomenhevosratsu, joka teki leipätyönsä pääosin kouluaitojen sisäpuolella. Hevonen muistetaan varsin äänekkäistä esiintymisistään kilpailupaikoilla, mutta menestystäkin orille kertyi: rautiaalla kesti vuosia kasvaa henkisesti valmiiksi kilpahevoseksi, mutta kyvyiltään Sotamaalaus oli vertaansa vailla. Pienhevosen vahvatahtoinen luonne rokotti tammanomistajien kiinnostusta, eikä kantakirjatulle hevoselle lopulta syntynyt kuin kourallinen jälkeläisiä. Ori lopetettiin 22-vuotiaana vietettyään eläkepäiviään vain muutaman kuukauden ajan; Sotamaalaus teki nopeasti selväksi, ettei laiskottelu ja tyhjänpanttina seisominen ollut sitä varten.
ie. Heinolan Eira oli mitä sympaattisin suomenhevostamma, jonka elämäntehtävä oli kasvattaa nuori toisensa jälkeen epävarmasta ratsastuskoululaisesta määrätietoiseksi kilparatsastajan aluksi saakka. Eira oli kaikessa tekemässään riittävän taitava pystyäkseen viemään ratsastajiaan urallaan eteenpäin, mutta mestariainekseksi kimoa ei voinut kuvailla. Ensimmäisen puoliskon elämästään tamma vietti ratsastuskoulussa tuntikäytössä, mistä se myytiin hieman kevyempään käyttöön lievän nivelrikon alkaessa vaivata hevosta. Lopulta Eira eli 26-vuotiaaksi saaden myös kaksi varsaa: liising-varsa Aapelin lisäksi tamma jätti ratsastuskoululle lähes identtisen kopion itsestään ennen päätymistään yksityisomistukseen.
e. Villitusina on pieni ja söpö mustankimo tamma, jonka tummat silmät kuvaavat erinomaisesti hevosen kilttiä ja viisasta luonnetta. Pienhevonen on alun alkujaan ravitaustainen, mutta vauhdin puuttuessa Villitusinasta muotoutui jo nuorella iällä pätevä ratsuhevonen, joka vuosien saatossa kilpaili niin este-, koulu- kuin kenttäratsastuksessakin. Tarhassa sattuneen tapaturman jälkeen hevonen siirtyi täysipäiväisesti siitosuralle ja tähän päivään mennessä se onkin ehtinyt tekemään jo viisi varsaa. Villitusinan jälkeläiset ovat nuoresta iästään huolimatta ehtineet kunnostautua niin raviradoilla kuin ratsastuskentilläkin.
ei. Villi&Vapaa teki pitkän uran raviurilla, vaikka tuloksiltaan se ei juuri keskivertosuomenhevosta nopeampi ollutkaan. Villi&Vapaan ennätykseksi jäi 7-vuotiaana ravattu 25,6aly ja voittosummaksi 11-vuotisen uran jälkeen 41 656 euroa. Eläkepäivillään kimo suomenhevosori astui kotisiitospykälän alla muutaman tamman, mutta eläviä jälkeläisiä hevoselle syntyi vain kaksi: isänsä värityksen perinyt Villitusina sekä isosiskoaan vähän menestyksekkäämmin raviradoilla menestynyt Villituuri. 17-vuotiaaksi asti elänyt Villi&Vapaa jouduttiin lopettamaan äkillisesti huonontuneen yleiskunnon vuoksi; syy orin nopeaan kuihtumiseen jäi ruumiinavauksesta huolimatta mysteeriksi.
ee. Viljelmiina oli pienikokoinen harrasteravuri, joka starttasi vuosien mittaan muutaman kymmenen startin verran harjoitusraveissa ja kesäratojen iltaraveissa. Tamma olisi ammattimaisella valmennuksella voinut olla menestyksekäskin, mutta eläkeikäisen ohjastajansa kanssa tamman ennätys jäi maltilliseen 28,1ake ja voittosumma vaivaiseen 12 360 euroon. Reilun kymmenen ravivuoden jälkeen Viljelmiina teki vielä muutaman varsan, jotka emänsä tapaan olivat pieniä ja vikkeliä, mutta voittajaesittelyyn asti niiden kyvyt eivät koskaan riittäneet. Viljelmiina on tammalinjansa viimeinen puhtaasti raviuran tehnyt hevonen; sen jälkikasvu on sukupolvi toisensa jälkeen suuntautunut enemmän ja enemmän ratsu-uran puolelle.
00.00.0000 o./t. Hevosen Nimi (i./e. Hevosen Nimi) om. Omistaja VRL-00000
00.00.0000 o./t. Hevosen Nimi (i./e. Hevosen Nimi) om. Omistaja VRL-00000
Suomenhevosten laatuarvostelutilaisuus 20.07.2025: SLA-I (11 (3+3+3+2) + 20 + 19 + 21 + 20 = 91p)
VSR-CUP - 31.01.2025 - Kuuran Suomenratsut - 100cm - 6/66
| Ominaisuuspisteet (ERJ) | Taso |
| 1810.58 | 5/4 |
14.01.2025 - Valmentajana Aimo Laaksonen
Villis oli jo kokenut estehevonen, joten sille sai rakentaa jo vaikeampia tehtäviä suoritettavaksi huolimatta siitä, että Katri oli ponikokoisella ratsullaan hypännyt vain kerran koeratsastuksessa. Tänään päätin haastaa ratsukkoa erilaisten kääntämistä, tasapainoa ja tarkkuutta vaativien tehtävien parissa. Rennon ja lyhyenä pidetyn sileänverryttelyn jälkeen kaksikko sai aloittaa hyppäämisen pienellä kavalettiharjoituksella, jossa kaarevalla uralla ylitettiin ensin kavaletti, sitten kolmen laukka-askeleen jälkeen pieni ristikko ja jälleen kolmen askeleen jälkeen toinen kavaletti. Ensimmäisillä toistoilla Villis oli vielä hieman uninen, mutta vauhtiin päästyään ongelmaksi muodostui tamman pienestä koosta huolimatta sen suuri ja matkaavoittava laukka. Suomenhevonen hädin tuskin mahtui tavanomaisiin 12 metrin väleihin, vaikka Katri haki tilaa jo ulkokaarteestakin. Kootummassa laukassa ja paremmalla kontaktilla välit onnistuivat paremmin, mutta ristikon noustessa ja hyppyjen kantaessa pidemmälle jäivät välit jälleen ahtaiksi. Tilannetta ei auttanut myöskään Katrin taipumus hyökätä ratsunsa kaulalle esteiden päällä, jolloin laskeutumiset olivat herkästi etupainoisia ja korjausliikkeet etenkin jälkimmäiselle kavaletille tapahtuivat auttamatta myöhässä. Ratsastajan istunnan hienosäätäminen auttoi hieman, mutta lopulta toistot paranivat eniten vain toistoja tekemällä – olivathan ratsukon osapuolet toisilleen käytännössä lähes tuntemattomat.
Kavalettijumpan jälkeen vuorossa oli klassikkotehtävä, neljän esteen ylittäminen ympyräuralla, joka pahamaineisesti tunnettiin ”kaikkien ongelmien paljastajana”. Tyypillisesti ratsastajat rupesivat hätäilemään esteillä ja niiden välissä, vaikka todellisuudessa käytettävissä oli noin kuusi laukka-askelta seuraavaan hyppyyn valmistautumiseen. Tehtävässä oli tärkeää keskittyä laukan rytmiin, hevosen suoruuteen ja ratsastettavaan reittiin – huonoista ponnistuspaikoista ei tässä harjoituksessa kannattanut välittää, vaan keskittyä ratsastamaan seuraavalla kierroksella paremmin. Teoriassa Katri jo tiesikin kaiken tämän, eihän hän todellakaan ollut ensimmäistä kertaa estekarusellissa pyörimässä, mutta kuten aina, tehtävässä riitti silti tekemistä kokeneellekin ratsastajalle. Vasemmassa kierroksessa Villis paljasti nopeasti nojaavansa hypyissä oikealle, sillä se lähes järjestään laskeutui esteiltä kauemmas ympyrän keskipisteestä, kuin mistä se oli hyppyihin ponnistanut. Tämän vuoksi myös esteiden välit jäivät hieman pitkiksi, vaikkei se tamman ulottuvan laukan vuoksi ongelmaksi muodostunutkaan. Katri sai olla joka hypyssä todella tarkkana paitsi oman istuntansa, myös ulkopohkeensa sekä johtavan ohjansa kanssa, jotta Villis pysyi esteen päällä kohtalaisen suorana ja pysyi paremmin suunnitellulla reitillä. Oikeaan kierrokseen ongelma oli päinvastainen: hevonen olisi mielellään kaatunut sisälle paitsi esteiden päällä, myös niiden väleissä.
Lopuksi ratsukko pääsi hyppäämään samankaltaista tehtävää kahdeksikkouralla. Tällä kertaa laukan askelmäärät olivat vain suuntaa antavia, mutta pyrkimys tietysti oli, että kaiken muun onnistuessa myös ne toteutuisivat kuin itsestään. Askelmääriä tärkeämpää oli kuitenkin pysyä annetulla reitillä, pitää hevonen esteiden päällä suorana ja päästä vaikuttamaan siihen tehokkaasti esteiden välissä. Oma merkityksensä oli edelleen myös laukan rytmillä ja ratsastajan rauhallisella istunnalla, mutta ne olivat kuitenkin jo tässä vaiheessa valmennusta toissijaisia huomionaiheita. Muutamaan otteeseen suuntaa vaihtaessa, etenkin oikeasta kierroksesta vasemmalle kaarrettaessa, oli Katrilla ja Villiksellä hieman kommunikaatiovaikeuksia laukanvaihtojen suhteen, mutta joka kerta myötälaukka kuitenkin löytyi riittävän ajoissa ennen seuraavaa estettä. Viimeisille toistoille puomeja nostettiin jo reilusti ylemmäs, ehkä noin 80-90 senttimetrin tasolle, mutta Villikselle niiden ylittäminen ei ollut temppu eikä mikään. Koko valmennuksen aikana suomenhevonen teki vain yhden puomivirheen, joka sekin meni osittain Katrin ja hänen tarpeettoman nopean ylävartalonsa piikkiin. Tämän tunnin perusteella Villis oli edelleen aivan soiva peli, eikä se ollut hyppytauostaan huolimatta edes pahasti ruosteessa.
22.11.2024 - Kirjoittanut omistaja
Tiuhtiniemen Kartano, pienhevoskokoisten esteratsujen Villiksen, Monnin ja Humpan edellinen koti, sijaitsi sen verran kaukana Lapin lakeuksilta, että koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä kahden päivän reissuun yhdessä hyvän ystäväni Ellenin kanssa. Kyltymättömän seikkailunhaluinen nainen tarttui välittömästi tarjoukseeni yhden yön lomamatkasta johonkin Keski-Suomalaiseen motellimurjuun, lupasinhan tarjota halvalla huumorintajulla varustettua matkaseuraa sekä mättösapuskaa aina nälän kurniessa vatsanpohjassa. Tien päälle valittavaa kulkupeliä arvoin pitkään, mutta lopulta päätin lähteä liikkeelle isolla hevoskuljetusautolla; myös pikkuheppis trailerin kanssa olisi ollut ihan pätevä vaihtoehto, mutta marraskuun vaihtelevat kelit kannustivat kuitenkin valitsemaan isomman ja vakaammalla ajettavuudella varustetun Volvon kuorma-auton.
Huolimatta siitä, että olimme startanneet matkaan jo varhain torstaiaamuna, olimme muutaman (ehkä vähän pitkäksi venähtäneen) huoltoasematauon jälkeen niin jäljessä aikataulusta, että mietimme jo illaksi sovitun hevosnäytön perumista. Nimellinen tuo näyttö oli joka tapauksessa, sillä käytännössä olin tehnyt ostopäätöksen kolmesta hevosesta jo kasvattajan pyhän kolminaisuuden perusteella: vaakakupissa eniten painoivat hevosten rakenne, sukutaulu sekä kisatulokset. Erilaisten luonteiden kanssa kyllä pärjäisimme, asuihan tallissa tälläkin hetkellä tultasyökseviä lohikäärmeitä, pomminvarmoja tätiratsuja sekä kaikkea niiden väliltä. Kiva luonne olisi siis plussaa, mutta pelkkä luonteikkuus ei olisi syy olla pakkaamatta hevosia kyytiin paluumatkalle.
Pitkän puntaroinnin jälkeen päätimme lopulta käydä katsomassa hevosia, vaikka iltamyöhäiseksi tämä vierailu sitten ajoittuikin. Onneksi myös Ellen oli pakannut mukaansa ratsastustamineet, joten selvisimme koeratsastuksesta nopeasti. Minä itse kävin hieman testailemassa Villiksen nappuloita, Ellen istahti luottavaisin mielin Humpan satulaan ja hevosia esittelemässä ollut Unna suostui ystävällisesti esittelemään meille Monnin ratsain - kai hänkin halusi kotiin nukkumaan tuntikausia kestävän koeratsastussession sijaan. Ellenin sanoin Humppa oli "vähän vahva, mutta kovin herttaisen oloinen" ja se "hyppäsi voimakkaasti" - käytännössä tämä tarkoitti, että ystävättäreni oli näyttänyt rautiaalle tammalle vihreää valoa. Monni puolestaan näytti meidän molempien silmiin pyrkivältä ja miellyttämisenhaluiselta hevoselta, jonka estekapasiteetti vaikutti olevan lähes rajaton. Kaupat lyöty lukkoon myös kimosta orista.
Villis antoi ensimetreistä lähtien satulaan jollain tapaa tutun ja turvallisen tunteen, melkein kuin se olisi ottanut kädestä kiinni ja sanonut, että selviämme tästä kyllä yhdessä. Tammalla oli erinomainen ratsastettavuus ja siihen oli helppo vaikuttaa pelkän istunnan avulla; estehevoseksi sitä oli ratsastettu oikein hyvin myös sileällä. Nöyrästä suorittamisestaan huolimatta pienikokoinen hevonen ei ollut mikään automaatti, vaan keskittymiseni herpaantuessa se käytti tilaisuuden hyväkseen ravistelemalla päätään, kiihdyttämällä tahtiaan ja katsellen lajitovereitaan pilke silmäkulmassa. Myös hypätessä Villis tuntui turvalliselta ratsulta, ja vaikka estekorkeus pidettiinkin hyvin maltillisena, huomasi tammasta hyvin ettei se suinkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jos Villis olikin osoittanut fiksun luonteenlaitansa jo tallissa varusteita päälle pukiessa, oli se tämän puolituntisen aikana osoittanut olevansa kelpo peli jolla kelpasi ajella ihan vaikka huvikseenkin. Tällä vakuuttavalla esiintymisellään Villis oli ehdottomasti lunastanut paikkansa päivän ostoslistalla.
Tarjous kolmesta ratsusta oli hyvin nopeasti esitetty ja muutaman tinkikierroksen jälkeen pienhevosten hinnasta oli päästy molempia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen; ei muuta kuin hevoset karsinoihinsa nukkumaan ja Volvon keula kohti kylällä sijaitsevaa majapaikkaa. Yöunista ehdimme lopulta nauttimaan Ellenin kanssa kokonaiset kuusi tuntia, ennen kuin ärsyttävän pirteästi pärisevä kello herätti meidät uuteen utuiseen päivään. Kello ei ollut vielä aamukuuttakaan, kun suuntasimme itsepalveluaamiaisen kautta jälleen niin tutuksi tulleen automme hyttiin. Takaisin Tiuhtiniemen Kartanolla olimme hieman ennen seitsämää; monta tuntia ennen kuin auringosta näkyisi vielä pilkahdustakaan. Edellisiltana kokeilemamme hevoset olivat saaneet nauttia aamuheinistään vajaan tunnin verran, joten ne olivat enemmän kuin valmiita suuntaamaan kohti päivän seikkailuja. Kokeneina matkustajina niin Villis, Humppa kuin Monnikin nousivat tottuneesti hevosauton kyytiin jatkaen siellä kesken jäänyttä aamupalaansa välittämättä herkistyneestä tunnelmasta tuon taivaallista.
Kotimatkalla pyrimme minimoimaan taukojen keston, jotta perillä Kuuranvaaralla olisimme edes jollain tavalla säädylliseen aikaan. Hevosille tarjosimme juotavaa muutaman tunnin välein minkä lisäksi tietysti huolehdimme, että niillä oli koko ajan tarjolla heinää naposteltavaksi. Kameran kautta seurattuna kolmikko matkusti sopuisasti, eivätkä ne stressaantuneet sen enempää valtatien liikenteestä kuin kantateiden mutkittelustakaan. Perillä Kuurassa olimme lopulta jo seitsämän aikaan illalla ja yllättävän virkeinäkin jopa; päivä oli ollut pitkä ja viimeiset tunnit oli jälleen saanut ajaa pilkkopimeässä, mutta siitä huolimatta hevosten purkaminen ja auton siivoaminen sujuivat kevyesti ja kehnoja vitsejäkin tuli yhä murjottua. Piekkaritrio otti uuden kotitallinsa nopeasti omakseen; ne tekivät kukin tahoillaan hetken tuttavuutta uusiin naapureihinsa ja asettuivat sitten nyhtämään laiskasti iltaheiniään - nälkähän hevosilla ei ollut, sillä käytännössä ne olivat syöneet koko matkan ajan.
31.01.2025 - Kirjoittanut omistaja
Villis oli lunastanut näyttönsä kilparadoilta jo vuosia sitten, mutta ratsun toisensa jälkeen siirtyessä sivuun lajiyhdistyksen cup-kilpailuista, aukesi tammalle vielä vanhoilla päivillään paikka metrin luokkaan. Laiskuuden nimissä Villis olisi siltikin voinut jäädä kisapäivänä karsinaansa, ellei mokomia karkeloita olisi sillä kertaa järjestetty tamman asuintallilla. Mikään määrä tekosyitä ei olisi riittänyt jättämään hevosta sivuun toisesta tulemisestaan, joten startattava oli, vaikka mielekkäämpiäkin ratsuja olisi riittänyt jonoksi asti. Eikä Villiksessä oikeasti mitään vikaa ollut, en vain ollut ehtinyt treenata sen kanssa yhdessä kuin yhden ainoan valmennuksen verran. Siltä pohjalta tuntui varsin epäreilulta lähteä varsin tekniselle radalle kokeilemaan, puhuimmeko edes sukulaiskieliä, vai puuttuiko punainen lanka tekemisestämme kokonaan.
Jo verryttelyssä Villis todisti omat epäilyni turhiksi, sillä olihan se oikeasti miellyttävä ratsastaa. Kilparatojen veteraanina se oli nähnyt kaiken ja vähän enemmänkin, eikä siksi vaivautunut reagoimaan verryttelyalueen kriisitilanteisiin. ”Kaatukaa te ihan rauhassa sinne okserin sekaan, minä lähden nyt radalle”, tuntui tamma ajattelevan jatkaessaan lähestymistään kohti viimeiseksi verryttelyhypyksi kaavailemaani pystyestettä. Hypyssä itsessään ei ollut mitään vikaa, mutta kyllähän se erikoisen tunnelman aiheutti, kun verryttelyalueella ryhdyttiin tarkistamaan kuperkeikan heittäneen ratsukon kuntoa samalla, kun itse suuntasin Villiksen kanssa kohti kilpa-areenaa. Radalle ratsastaessani oma sydämeni takoi tauluun ennätyslukemia, mutta Villis suhtautui tilanteeseen viilipyttymäisen rauhallisesti. Se tiesi pääsevänsä pian tositoimiin, muttei vaivautunut tekemään asiasta numeroa ennen kuin kello kilahti lähtömerkiksi.
Radan viidenneltä esteeltä lunastettu puomi meni kokonaisuudessaan ratsastajan sekoilun piikkiin, mutta lopulta sillä ei ollut edes väliä: tarkkuutta vaatineella radalla oli muillakin vaikeuksia, eikä luokassa lopulta nähty kuin yksi ainoa nollarata. Villiksen kanssa lyhyt reitti kasilta ysille onnistui sujuvasti, jolloin kello pysähtyi vain reilun sekunnin myöhemmin kuin luokan nopeimmalla ratsukolla. Lopulta virhepisteet ja aika oikeuttivat hevosen kuudenteen sijaan suuressa yli 60 ratsukon luokassa, mikä sai tällaisen peruspessimistinkin suupielet kohoamaan ylöspäin. Musta pienhevonen oli itsekin mielissään päästessään pitkästä aikaa viilettämään kunniakierroksella, joskin paikka jonon hännillä vaikuttikin sitä kevyesti ketuttavan. Onneksi tamma itse ei tiennyt tämän olleen yksi sen uran viimeisistä kilpailuista, sillä silloin ensimmäisen sijan maksanut pudotus vasta olisikin nakertanut sen mielialaa.