VH24-018-0160
Tuulenpesän Tulisydämen kuvat ovat tallin omaisuutta. Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi.
| Nimi | Tuulenpesän Tulisydän | Kutsumanimi | Tuuva |
| Rotu, sukupuoli | Suomenhevonen, ori | Säkäkorkeus, väri | 158cm, tummanrautias |
| Syntymäaika, -paikka | 24.02.2024, Suomi | Ikä | 12-vuotias |
| Koulutus | Helppo A, re. 110cm, me. 80cm | Painotus | Esteratsastus |
| Kasvattaja | Tuulia T, Tuulenpesän Kartano | Omistaja | Katri, VRL-12299 |
Tuulenpesän Kartanon keväisessä kasvattimyynnissä oli tarjolla vaikka millaisia herkkuja uusia sukulinjoja metsästävälle kasvattajalle. Kaikkiin tavalla tai toisella kiinnostukseni herättäneisiin varsoihin eivät rahkeeni riittäneet, mutta kaksi erityisen kivaa löytöä onnistuin kuitenkin tekemään. Niinpä maaliskuun alkupuolella ajelin napapiirin pohjoiselle puolelle kiikarissani tuleva esteori Tulisydän sekä koulutamma Ikitiera. Onneksi olin liikkeellä vain kahden hevosen pikkuautolla, sillä muutoin mukaani olisi saattanut lähteä vielä viime hetken heräteostoksena esimerkiksi Varismäen Routalemmen helmikuinen varsa Helmivaaran Tuiskusta tai Tuulenpesän Pirunmarjan kuvankaunis varsa Nupun Hemppaleksesta.
Tuuva on hyvällä tavalla persoonallinen hevonen, joka jää helposti mieleen hörökorvaisena ja vähän liiankin sosiaalisena tyyppinä. Ori on ihmisiä kohtaan aivan yltiökiltti, mutta henkilökohtaisesta tilasta rautias ei ole koskaan kuullutkaan. Hevosella on paha tapa tulla aina kiinni iholle, oli tarkoituksena sitten kerjätä porkkanoita, rapsutuksia tai saada itsensä muuten vain huomatuksi. Ori roikkuu aina portilla valmiina lähtemään töihin ja se lähestulkoon loukkaantuu, jos Tuuvan sijaan joku muu lähtee laumasta ihmisten matkaan. Suomenhevonen puhuu varsin hyvin hevosta, minkä vuoksi se saa viettää päivänsä pihattolaumassa, joka koostuu sekä nuorista tulevaisuuden toivoista että jo vanhemmista siitosoreista, jotka kuitenkin osaavat olla nahistelematta keskenään. Käsittelytilanteissa Tuuva osallistuu ihan kaikkeen, välillä jopa ärsyttävyyteen saakka: kengittäjälle ori nostelee jalkojaan pyytämättäkin ja ainakin silloin, kun pitäisi seistä kaikki jalat tukevasti maan kamaralla. Harjatessa rautiaan pitää tutkia kaikkia käytettäviä välineitä ja varusteista suuhun meinaa eksyä kuolaimien lisäksi kaikki muukin. Rautiaan kanssa toimiessa ei kannata olla liian tosikko; sopivalla annoksella huumoria hevosen edesottamuksia sietää yllättävän pitkälle.
Ratsastaessa Tuuva on hitaasti syttyvä, mutta kuitenkin suomenhevoseksi kohtalaisen kevyt ratsastettava. Ori viihtyy hyvin parrasvaloissa eikä pane pahakseen ympäristön vilinää – päinvastoin, Tuuva osallistuisi muidenkin suorituksiin enemmän kuin mielellään. Rautiaalla on välillä vähän vaikeuksia keskittyä olennaiseen, mutta yleensä ajatusten harhailu vaivaa oria lähinnä sileällä työskennellessä. Tuuvan ehdoton mielilaji on esteratsastus, jossa hevonen tekee varmaa ja tasaista työtä. Sillä on taloudellinen hyppytyyli, tarkka estesilmä sekä reilusti rohkeutta selvittää vaikeatkin tehtävät itsevarmoin ottein. Rautias pitää esteradoilla hyvää huolta ratsastajastaan syttyen juuri sopivasti uusintaradalle kilpaillen kelloa vastaan aivan tosissaan. Hevonen on varmajalkainen ja säikkymätön ratsu myös maastossa ja se hyppää myös kiinteitä esteitä mielellään. Tuuvassa yhdistyvät monet miellyttävät ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat monipuolisen hyvänmielen kilpahevosen ja siitosorin.
| i. Myrskylän Liekki sh, 158cm, trt |
ii. sh, 159cm, trt |
iii. Huisko |
| iie. Hummukan Lempi |
||
| ie. sh, 155cm, vprt |
iei. Erehdys |
|
| iee. Viipotin |
||
| e. Hopean Pikku-Misteli sh, 156cm, tprt |
ei. Harvinaisen Harmiton sh, 162cm, rt |
eii. Harmi-Heikki |
| eie. Harvinainen |
||
| ee. Pusuvaaka sh, 149cm, m |
eei. Pusutellen |
|
| eee. Rakkausvaaka |
00.00.0000 o./t. Hevosen Nimi (i./e. Hevosen Nimi) om. Omistaja VRL-00000
00.00.0000 o./t. Hevosen Nimi (i./e. Hevosen Nimi) om. Omistaja VRL-00000
Estevarsojen laatuarvostelutilaisuus 31.03.2024: EV-I (7 + 10 + 5 + 1 + 5 + 9 = 37p)
Suomenhevosvarsojen arviointitilaisuus 20.04.2024: SV-I (7,2 + 10 + 8 + 7,5 + 7 + 5 = 44,7p)
Suomenhevosten laatuarvostelutilaisuus 20.11.2025: SLA-I (13 (3+7+3) + 21 + 23 + 23 + 20 = 100p)
VSR-CUP - 28.02.2025 - Kuuran Suomenratsut - 110cm - 1/77
VSR-CUP - 31.05.2025 - Kuuran Suomenratsut - 110cm - 8/67
VSR-CUP - 30.09.2025 - Kuuran Suomenratsut - 110cm - 4/48
| Ominaisuuspisteet (ERJ) | Taso |
| 2457.83 | 6/5 |
11.09.2024 - Estevalmennus
Tuuvan kanssa elämä rullasi eteenpäin tasaisesti omalla painollaan, ja niin rullasi myös tämänpäiväinen valmennus. Paikalla oli minun ja ratsuni lisäksi luottopakkimme Minna, jolle sekä hevonen että ratsastaja olivat entuudestaan varsin tuttuja niin yhdessä kuin erikseenkin. Laiskanpuoleisten alkulöntystelyjen jälkeen valkkumme laittoikin meidät heti töihin, eikä suinkaan esteille tai edes puomitehtäville, vaan jälleen kerran pakertamaan tasaisen tappavan perusratsastuksen parissa – tai siltä se ainakin hieman mukavuudenhaluisen ja hajamielisen Tuuvan satulassa tuntui. Minnan sanoja lainatakseni ”esteratsastus on kouluratsastusta esteiden välissä”, ja niin me sitten tuusailimme rautiaan orini kanssa avotaivutuksia pitkillä sivuilla ja lisäyksiä lävistäjillä, minkä jälkeen vuorossa olivat vielä temponvaihtelut ympyrällä. Tuuvan mielestä tehtävät olivat tylsiä, eikä se suorittanut mitään niistä kovin innokkaasti: pakon sanelemana ori teki kaiken kuitenkin vähän sinnepäin, niin että lähes puoli tuntia hikoiltuamme (minä aktiivisesta työskentelystä ja Tuuva varmaankin työskentelyn välttelystä) saimme viimein luvan hengähtää – mutta vain muutaman minuutin ajan.
Epäilyksistäni huolimatta Minna ei ollutkaan unohtanut, että tälle päivälle oli sileän valmennuksen sijaan sovittu hyppytreenit. Jollain lailla väärällä tavalla valmentaja oli kuitenkin aamulla sängystään noussut, sillä hänen harjoituksensa olivat hyvänmielen ratatreeneihin tottuneelle ratsukolle varsin kenkkumaisia vielä silloinkin, kun puomit sitten otettiin mukaan päiväjärjestykseen. Ensimmäiseksi Minna halusi meidän ravaavan kulmassa viiden puomin viuhkavirityksen ylitse, jonka jälkeen suoralla uralla tuli nostaa laukka ja selvittää peräkkäiset kavaletit tasaisella rytmillä ja suoralla hevosella. Ensimmäinen yritys meni penkin alle jo oman ylisuorittamiseni vuoksi: ratsastin Tuuvan rehellisesti sanottuna huonosti viuhkalle, eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia selvittää kaikkia puomeja kompuroimatta jalkoihinsa. Sanomattakin selvää, että samalla meni pipariksi myös laukannoston valmistelu ja siten myös kavalettilinja. Minnan mielestä tämä vain korosti, kuinka retuperällä perustyöskentelymme onkaan, ja laittoi meidät tekemään saman harjoituksen kerta toisensa perään aina vain uudelleen.
Kun sitten ikuisuudelta tuntuneen rämpimisen jälkeen Tuuva oli Minnan mielestä ”riittävän aktiivinen, tasainen ja suora”, oli aika siirtyä seuraavan murhenäytelmän pariin. Ratsastettavana oli niinkin yksinkertainen tehtävä kuin pysty ja okseri kaarevalla linjalla, mutta kun parin sujuvasti suoritetun viiden askeleen kierroksen jälkeen kuvioihin astui esteiden välisen askelmäärän muuttaminen… Sanotaanko vaikka näin, että pulassa oltiin jälleen. Minnan mielestä yhden ylimääräisen laukka-askeleen linjalle mahduttaminen oli helppoa, sillä ”ainahan voit kiertää pidempää reittiä ulkokaarteen kautta”, mutta kyllä minun ja Tuuvan mielestä koko tehtävä oli turhaa hifistelyä ja aiheutti lähinnä ylimääräistä päänsärkyä. Käytännössä kuusi askelta ei ollut mikään mahdoton rasti toteuttaa, mutta keskittyä esteiden välissä piti moneen asiaan samanaikaisesti: piti pysyä suunnitellulla reitillä, istua ryhdikkäänä satulassa ja saada Tuuvakin tekemään jotain askeleidensa kokoamisen eteen – ja tämä kaikki mieluusti vielä niin, ettei kova yrittäminen näkynyt silmä kovana vierestä seuranneelle Minnalle juuri lainkaan. Kun kokoamisesta sitten parin yrityksen ja erehdyksen kautta oli selvitty, koitti varsinainen ilon ja onnen päivä: nyt samaisen linjan sai ratsastaa viiden tai kuuden askeleen sijaan neljällä laukalla. Neljällä! Sehän tarkoitti paitsi oikaisua linjalla myös lähtökohtaisesti paremmin etenevää laukkaa jo tehtävälle sisään tullessa. Ja vaikka mielestäni ratsastin tehtävän heti ensimmäisellä yrityksellä nappiin, halusi Minna Tuuvan olevan esteiden välissä ryhdikkäämpi ja tasaisempi. Ja taas sitä mentiin, toisto toisensa perään kunnes valmentaja lopulta julisti tämän valmennusosion päättyneeksi.
Välikäynnit ja loppuverryttely. Sellainen ajatus minulla oli tässä vaiheessa valmennuksen kulusta, sillä mielestäni olin istunut Tuuvan selässä jo pienen ikuisuuden. Älykellokin piippasi päivän aktiivisuustavoitteen tulleen täytetyksi, vaan eihän Minna tietenkään ollut tilanteesta samaa mieltä minun tai kelloni kanssa. Kaikkien muiden elämänvalintojeni lisäksi epäilin tosissani myös valmentajavalintaani naisen esitellessä seuraavana edessä olevan tehtävän: yhden askeleen sarjan, jossa ”ei ollut sitten niin mitään ihmeellistä huomioitavaa”. Ensimmäisen, omasta mielestäni varsin onnistuneen suorituksen jälkeen selvisi kuitenkin nopeasti, että olihan tässäkin harjoituksessa monta mahdollista virheenpaikkaa, ja jollain käsittämättömällä tuurilla (vai taidolla?) onnistuin löytämään ne kaikki. Milloin puskin Tuuvaa liian voimakkaasti kohti esteitä ja milloin kiirehdin ylävartalolla liikkeen edelle. Ja sitten kun oma osuuteni sähläämisestä osui suunnilleen kohdilleen, niin eiköhän Tuuva puolestaan tehnyt jonkin typerän arviointivirheen ja pudotti jälkimmäisen esteen puomin sillä seurauksella, että sakkokierrokselle lähdettiin jälleen.
Vielä aamupäivällä innolla odottamani ratatreenikin tuli lopulta vastaan, mutta vasta aivan valmennuksen viime metreillä ja silloin, kun oma pajatsoni oli tyhjennetty jo varsin perusteellisesti aiempien harjoitusten aikana. Ja eihän tekniikkaan ja tarkkuuteen keskittynyt valmennus olisi Minnan mielestä ollut yhtään mitään, ellei ratatreenikin olisi keskittynyt edellä mainittuihin: tekniikkaan ja tarkkuuteen. Kuinka ollakaan saimme Tuuvan kanssa yrittää rämpiä läpi kaikki valmennuksen aikana yksittäin läpikäymämme harjoitukset nyt peräjälkeen, eikä armoa ollut vieläkään virheiden osalta tiedossa. Yksi tahaton pudotus kaarevalla linjalla, ja jälleen löysimme itsemme sakkokierrokselta. Lopulta Minna oli kuitenkin tyytyväinen näkemäänsä, tai ehkä hän viimein huomasi, ettei meillä Tuuvan kanssa ollut tänään enää yhtään enempää annettavaa. Lakonisena loppukaneettinaan nainen vielä totesi: ”Tehty treeni on paras treeni, nähdään taas ensiviikolla.”
18.09.2024 - Estevalmennus
Tasan viikko epätoivoiselta tuntuneen ja naisen mieltä suuresti nöyrryttäneen treenin jälkeen koitti jälleen Minnan valmennus, vaikka kieltämättä vielä saman päivän aamuna olin puolitosissani harkinnut valmennuksen perumista (ja uuden valmentajan etsimistä) edelliskerran vaikeuksien jälkeen. Tänään jo pelkkä esteiden asettelu kentällä vaikutti kuitenkin sen verran lupaavalta, että hampaita purren päätin jälleen varustaa uljaan ratsuni ja lähteä tunnille kuulemaan kunniani kaikista niistä vanhoista virheistä, joita en vieläkään ollut osannut korjata, ja myös niistä uusista ongelmista, joita viikon aikana olin jo ehtinyt itselleni ja Tuuvalle kehittää. Katkeransävyisistä alkuodotuksistani huolimatta valmentajani olikin tänään aivan erilaisella tuulella: hän ei ollut ollenkaan pahoillaan pienestä myöhästymisestäni, eikä edes vaivautunut alkuverryttelyjen aikana nipottamaan siitä, kuinka Tuuva liikkui ajoittain laiskasti, nyökkäsi taivutettaessa helposti päällään alaspäin ja reagoi auttamattoman hitaasti eteenpäin pyytävään pohjeapuun. Mainitessani asiasta ääneen nainen vain naurahti: ”Mitä turhia minä sinulle noista jatkuvasti hokisin, tiedäthän sinä ihan itsekin, ettei tuo teidän menonne kovin täydellistä ole”. Minnan suulla sanottuna nuo sanat kuulostivat melkein kehuilta.
Askellajien läpiratsastuksen jälkeen saimme hypätä vain muutamat verryttelyhypyt ensin pystylle ja sitten okserille. Minna halusi Tuuvan olevan terävä ja suora, mutta yhtään ylimääräistä hän ei halunnut minun oria prässäävän. Tuuli todella puhalsi tänään eri suunnasta kuin viikko sitten. Päivän ensimmäinen esterata oli noin 80 senttimetrin korkuinen ”tekniikkaharjoitus”, jossa tärkeää oli keskittyä tasaiseen laukkaan sekä huolellisiin reitteihin. Lisäksi Minna halusi minun keskittyvän omaan istuntaani erityisesti pystyillä, jotta en sysäisi jo muutoinkin etupainoisuuteen ja puomivirheisiin taipuvaista ratsuani omalla painollani vielä enemmän kuonolleen. Rata itsessään oli kohtalaisen looginen ja sujuva, ja viikontakaiseen piiperrykseen verrattuna sitä oli suorastaan nautinnollista ratsastaa. Ehkä Minnakin aisti meidän tekemisessämme tänään aivan erilaista energiaa, sillä viimeisen esteen jälkeen hän totesi ääneen meidän tekevän tänään hyvää työtä. Rata oli valmentajan mielestä ollut sujuva, ja vaikka pieniä stipluja sattuikin matkan varrelle, eivät ne kuitenkaan haitanneet kokonaisuutta mitenkään. Jo ensimmäisen kierroksen jälkeen nainen lupasi meille välikäynnit samalla, kun hän nosti esteitä lähemmäs metrin korkeutta.
Seuraavalla kierroksella rata ja tehtävät pysyivät suunnilleen samanlaisina, mutta nyt Minna halusi minun pitävän Tuuvan kootumpana säilyttäen silti riittävän laukan ja rytmin radan alusta loppuun saakka. Linjalla se tarkoitti yhtä laukka-askelta enemmän ja sarjalla puolestaan aiempaa rohkeampaa venymistä esteiden välissä, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä oletusarvoisesti olisi meille ratsukkona vaikeaa. Eikä meillä todellakaan tänään vaikeaa ollutkaan! Oloni oli kuin uudestisyntynyt raudikon ratsuni satulassa, sillä olin paitsi löytänyt uudelleen esteratsastuksen ilon myös päässyt konkreettisesti kiinni siihen vireeseen, jossa asiat vain onnistuvat valmisteli ne sitten hyvin, huonosti tai ei ollenkaan. Minnan mielestä viime viikon treenit näkyivät tänään positiivisesti meidän suorittamisessamme, mutta omasta mielestäni päivän harjoitukset nyt vain olivat itseisarvoisesti paljon mielekkäämpiä kuin viikon takaiset. Minulla oli hauskaa, Tuuvalla oli hauskaa, eikä kumpikaan meistä välittänyt lainkaan siitä, oliko asetus välillä kaarteessa väärään suuntaan tai osuiko jokin lähestyminen vähän lähelle tai pohjaan.
Viimeisellä kierroksella esteet olivat jo kilpailukorkeuden tuntumassa, mutta koska homma niin sanotusti rullasi mukavasti, ei estekorkeudella ollut minulle tällä erää minkäänlaista merkitystä. Hyppäsimme radan vielä kertaalleen kokonaisuutena, tälläkin kerralla estevirheittä, ja korjasimme sitten vielä lähestymisvirheen yksittäiselle okserille ja rytmin kanssa sekoilun ennen sarjaa, minkä jälkeen niin minä, Minna kuin Tuuvakin olimme kaikki yhtä tyytyväisiä päivän suorituksiin. Jollain ihmeen keinolla tämä valmentaja oli ensin onnistunut romuttamaan käsitykseni omista ratsastajantaidoistani kokonaan, ja nosti minut sitten siitä suosta vain viikkoa myöhemmin entistä vahvempana jälleen tositoimiin. Valmentajan vaihtaminen ei siis tulisi jatkossakaan kysymykseen – olihan sille aikanaan ollut erittäin hyvät perusteet, minkä vuoksi Minnaan omana estevalmentajanani olin päätynyt. Ja juuri nyt ne perustelut tuntuivat jälleen inan verran vahvemmilta ihan puhtaasti siitä syystä, että koin oloni Tuuvan satulassa varmemmaksi kuin miesmuistiin. Kyllä esteratsastus vain oli elämää!
07.03.2024 - Pikkuvarsan päiväkävely
Tuuva oli ehtinyt asustaa Kuurassa joitain viikkoja ottaessani sen ensimmäisen kerran mukaan pienelle talutuslenkille tallin tiluksien ulkopuolelle. Tätä ennen olimme tutustuneet toisiimme muutamaan otteeseen turvallisesti aitojen sisäpuolella, ja samalla oli tullut varmistettua sekin, että puhuimme samaa kieltä orin hallintaan liittyvissä asioissa. Seuraksi kymmenen minuutin metsälenkillemme saimme jo loppukäyntejään päivän treenien jälkeen kävelevän Tuukan ratsastajanaan luottoratsuttajamme Anna. Tuuvan mielestä vähän vanhemman orin seura oli suorastaan fantastista, eikä se vaikuttanut edes huomaavan ajautuvansa askel askeleelta kauemmas nyt jo tutuksi tulleesta kodistaan. Aina välillä, Tuukan ihailultaan ehtiessään, yhdeksän kuukauden ikäinen orivarsa kyllä vilkuili myös ympärillään vaihtuvia maisemia, mutta huolestumisesta tai hermostumisesta Tuuvassa ei näkynyt jälkeäkään. Rautias pysytteli koko lenkin ajan kohteliaana minua, taluttajaansa, kohtaan, vaikka mieli sillä tekikin tekemään lähempää tuttavuutta uuden idolinsa kanssa. Kotiin palatessaan Tuuva oli mitä parhaimmalla tuulella ja se olisi jatkanut seurustelua mielellään vielä pidempäänkin; huonoa makua lenkistä ei hevosen suuhun siis ainakaan jäänyt.
10.03.2024 - Keskenkasvuista menoa
Tuuva, kuten joka ikinen omistamistani hevosista, kävi kolmen ikävuoden kynnyksellä klinikalla kuvauttamassa kinnertensä kasvurajat tulevaa ratsukoulutusta ajatellen. Orista oli otettu irtopalakuvat, puhtaat sellaiset, jo pari vuotta aiemmin, joten huolta niiden suhteen ei enää ollut. Tuuva oli tähän mennessä ehtinyt käydä naapuripitäjän hevospraktiikalla pariin otteeseen hammashuoltojen merkeissä, joten hevoselle vieraasta paikasta ei enää ollut kyse. Tälläkin kertaa rautias lastautui reippaasti traileriin, matkusti fiksusti ja käyttäytyi kohteessakin paremmin kuin osa aikuisista kilpahevosistani. Toimenpidettä varten ori rauhoitettiin kevyesti, mutta jo kuvien tarkastelun aikaan hevonen alkoi heräillä takaisin tähän maailmaan. Eläinlääkärin tulkinnan mukaan Tuuva ei ollut vielä kaikkea kasvuaan kasvanut, vaan kinnerten kasvurajat olivat vielä reilusti avoinna: hänen suosituksensa mukaisesti Tuuvaa ei otettaisi vielä aktiiviseen treeniin, vaan tilannetta tarkasteltaisiin uudelleen puolen vuoden kuluttua.