Tanhupallon kuvat © Pikselit. Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi.
| Nimi | Tanhupallo | Kutsumanimi | Humppa |
| Rotu, sukupuoli | Suomenpienhevonen, tamma | Säkäkorkeus, väri | 143cm, rautias |
| Syntymäaika, -paikka | 09.10.2017, Suomi | Ikä | 17-vuotias |
| Koulutus | Helppo B, re. 100cm, me. 80cm | Painotus | Esteratsastus |
| Maahantuoja | turjake, VRL-07415 | Omistaja | Katri, VRL-12299 |
Humppa oli kolmas ja viimeinen Tiuhtiniemen Kartanolta ostettu pienhevonen, joka kumppaniensa Monnin ja Villiksen tapaan muutti Kuuraan jo kilparadat taakseen jättäneenä ja tulevaisuuden suunnitelmat tiukasti varsahaaveisiin suunnattuna. Humppa ei ollut laadultaan tai luonteeltaan aivan yhtä priima kuin päivän muut hankinnat, mutta siinä miellytti kovasti emälinja, joka kerta toisensa perään on osoittanut jättävänsä hyviä ja tasalaatuisia suoritushevosia lähes orista kuin orista. Ja olihan Humppa kaikessa ponimaisuudessaan ihan suloinenkin.
Humppa on kovasti ponimainen ilmestys niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Hevonen tarvitsee jämäkän käsittelijän pysyäkseen ruodussa tai muutoin se alkaa päivien ja viikkojen kuluessa ottaa yhä enemmän omia vapauksia. Yhden päivän lepsuilusta ongelmia ei vielä tarvitse pelätä, mutta pelkkien lasten käsiteltäväksi Humppaa ei kuitenkaan sovi jättää. Tamman bravuureihin lukeutuu sen taipumus ajautua heinikoille aina talutustilanteissa, ainakin jos sellaiseen tarjoutuu pienikin tilaisuus käsittelijän huolimattomuudesta johtuen. Näykkimistä tai potkimista Humppa ei onneksi harrasta lainkaan, eli vaikka se voikin olla ajoittain raskas käsiteltävä, ei se silti ole vaarallinen koskaan. Ehdan suomenhevosen tapaan rautiaalla on aina nälkä ja sillä onkin taipumuksena kerätä turhan helposti kiloja vyötärölleen, eikä sitä siksi sovi unohtaa heinäpaalin ääreen asustamaan kovin pitkiksi ajoiksi.
Ratsastaessa Humppa ei ole mikään alusta alkaen letkeä liikkuja tai edes mitenkään miellyttävä ratsastettava, vaan kyllä sen kanssa töitä saa tehdä saadakseen rautiaan edes kohtalaisen kevyeksi ja kuuliaiseksi. Kentällä pyöriminen ei pidemmän päälle riitä pitämään Humppaa hyvällä mielellä, vaan se tarvitsee treeniinsä runsaasti vaihtelua pysyäkseen motivoituneena. Tamman hyviä puolia ovat sen sisäänrakennettu eteenpäinpyrkimys ja turvallisuus, Humppa kun ei koskaan tee tarkoituksellisesti mitään karistaakseen ratsastajaa selästään. Kouluratsuksi hevosta on kuitenkin turha kuvitella, sillä lyhyiden liikkeidensä, etupainoisuutensa ja työlään ratsastettavuutensa vuoksi sen esittäminen edustavasti on osaavallekin ratsastajalle haastava temppu.
Esteillä Humppa on ennakkoluuloton ja rohkea menijä, mutta erityisen helpoksi ratsastettavaksi sitä ei voi radalla kutsua. Tammalla on innostuessaan taipumus purra kuolaimeen, jolloin vaikeuksia syntyy niin ohjattavuuden kuin jarrujenkin kanssa. Vahva tuntuma aiheuttaa usein näkyvääkin vastustelua, mutta hyppäämistään Humppa ei sen anna häiritä. Rautias loikkii esteiden yli kyselemättä niin läheltä kuin kaukaakin, ja vaikka mukaan lähteekin toisinaan huolimattomuuspuomeja, ei muita estevirheitä hevosen kanssa juurikaan tarvitse pelätä. Maastossa Humppa on kiireinen etenijä, mutta onneksi kuitenkin liikennevarma sellainen. Rauhallisen kaverin kanssa myös rautias piekkaritamma pystyy rauhoittumaan maastossa, vaikka mieluummin se antaisikin kilpailuvietilleen voiton.
| i. Touhopallo sph, 147cm, rt |
ii. Herra Pallopää sh, 150cm, rn |
iii. Paulus |
| iie. Viljonkka |
||
| ie. Suvi-Lilja sph, 145cm, rt |
iei. Minimatti |
|
| iee. Nietosten Neito |
||
| e. Tanhuvilla sph, 144cm, vrt |
ei. Touhotin sh, 151cm, vrt |
eii. Hovinarri |
| eie. Keisariina |
||
| ee. Helmivilla sph, 140cm, tprt |
eei. Saarikon Pelimanni |
|
| eee. Etu-Muisto |
i. Touhopallo on juuri ja juuri ponikokoinen entinen piekkariori ja nykyinen piekkariruuna, joka epäonnekseen muistuttaa rakenteeltaan enemmän rotuponia kuin pienikokoista suomenhevosta. Näyttelymenestystä Touholle ei ole karttunut, eikä sitä ole myöskään jalostusarvosteltu tai tarjottu julkisesti jalostuskäyttöön. Sen sijaan Touho on tehnyt pitkän kilpauran esteradoilla, sillä keveällä hyppytekniikallaan ja helpolla ratsastettavuudellaan hevonen on osoittautunut mitä parhaaksi kilpahevoseksi. Kotitallillaan se on päässyt astumaan Tanhuvillan pariinkin otteeseen, sillä erinomaisen tamman toivottiin paikkaavan hevosen heikkouksia säilyttäen kuitenkin Touhon sporttiominaisuudet jälkikasvulleen; lopputuloksena oli yksi kesken mennyt tiineys sekä Tanhupallo, jonka ulkonäkö muistuttaa valitettavan paljon isänsä ponimaista olemusta. Muita jälkeläisiä Touholle ei tule syntymään, sillä rautias ruunattiin kymmenvuotiaana ihan vain käytännöllisyyden vuoksi.
ii. Herra Pallopää oli pienikokoinen suomenhevosori, jonka pää oli sanalla sanoen valtava; tästä kumpuaa myös ruunikon vähemmän imarteleva rekisterinimi Herra Pallopää. Rumasta ulkonäöstään huolimatta Herra oli ihan mukava hevonen, joka toimi elämänsä aikana lukuisissa eri tehtävissä: se veti rekeä, toimi vaellusratsuna ja kilpaili myös jonkin verran helpoissa luokissa. Ori oli varmajalkainen ja ystävällisluonteinen, mutta jalostusmateriaaliksi Herrasta ei ollut. Se ruunattiin melko nuorella iällä viisivuotiaana, mutta ennen tätä se pääsi kuitenkin puolivahingossa astumaan Suvi-Liljan – yhdistelmästä syntynyt Touhopallo ei sentään perinyt isänsä tavaramerkiksi muodostunutta jättikalloa, vaan oli emänsä tapaan hyvinkin siro ja nätti naamastaan. Herra lopetettiin kunnioitettavassa 30-vuoden iässä pikkuhiljaa pitkäksi kasvaneen vikalistan vuoksi.
ie. Suvi-Lilja oli hentoinen pieni tamma varustettuna mitä rakastettavimmalla luonteella. Rautiaalla oli lyhyet kipittävät askeleet ja sillä oli aina kiire joka paikkaan, mutta muutoin se oli ihmisen paras ystävä ja hyvä työssään ratsastuskouluhevosena. Lilja jaksoi kiertää kaviouraa vuodesta toiseen kantaen selässään niin lapset, aloittelijat kuin mukavuudenhaluiset täditkin. Hevonen kisaili satunnaisesti lähitallien pikkukisoissa oppilaiden ratsuna, mutta mitään mainittavaa kilpamenestystä sille ei 18-vuotisen uran aikana kertynyt. Lilja lopetettiin 22-vuotiaana sen suolisto-ongelmien kroonistuessa ja kesäihottumankin alkaessa vielä vanhoilla päivillä vaivaamaan. Se ehti kuitenkin saada elämänsä aikana kaksi varsaa: jo aiemmin paljon puhutun Touhopallon sekä Tinttarillan, jonka isä on yksi aikansa tunnetuimmista pienhevosoreista, Hellun Faari.
e. Tanhuvilla itse on pieni ja varsin mitäänsanomaton kolmannen palkinnon kantakirjatamma, mutta jälkikasvunsa osalta se on osoittautunut erinomaiseksi periyttäjäksi. Muutaman vuoden ratsun elämää kokeiltuaan Halla siirtyi nopeasti jalostuskäyttöön, sillä niin kiltti ja herttainen kuin se luonteeltaan onkin, ei se menestynyt alkuperäisessä ammatissaan kovin kummoisesti: se oli ratsastajien makuun liian töppöjalkainen ja jäykkä soveltuen lähinnä maastoratsasteluun totisen treenaamisen sijaan. Epäilevistä ennakko-odotuksista huolimatta Hallan jälkikasvu koostuu urheilullisista ja rehellisistä pienhevosista, jotka hyppäävät kevyesti ja ovat nopeita jaloistaan. Oman emänsä Helmivillan tapaan myös Hallan nimi on varsin tuttu näky nykypäivän piekkareiden sukutauluissa. Tamma itse on viettänyt jo vuosia täysipäiväisenä eläkeläisenä, mitä se saa jatkaa juuri niin pitkään kuin terveyttä sillä riittää.
ei. Touhotin oli syntymästään lähtien väsymätön voimanpesä ja ilopilleri varustettuna vähän kyseenalaisella huumorintajulla. Rautiaan kanssa sanonta ”yksikään päivä ei ole samanlainen” sai aivan uusia merkityksiä hevosen haastaessa omistajansa lisäksi myös tallinpitäjänsä luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä jatkuvalla syötöllä – Touhon taidot pitivät sisällään niin lukkosepän, maanrakennusurakoitsijan kuin sähkömiehenkin osaamisalat unohtamatta myöskään vähemmän kunniallisia ammattinimikeitä, kuten taskuvaras ja häpeilemätön naistenmies. Touho ruunattiin jo nelivuotiaana, mutta se ehti kuitenkin saada kantakirjausvuonnaan muutaman tamman, minkä vuoksi hevosen jälkikasvuun voi toisinaan törmätä yhä tänäkin päivänä. Vinkeästä luonteestaan huolimatta suomenhevonen oli ratsuna ihan pätevä; ei millään muotoa perinteinen suomenhevonen, mutta oman ihmisensä kanssa he muodostivat toimivan tiimin. Touho lopetettiin valitettavan nuorena, vain 9-vuotiaana, tapaturmaisen jalkavamman seurauksena.
ee. Helmivilla oli pieni ja nätti suomenhevostamma, jolla olisi oikean ihmisen kanssa riittänyt kapasiteettia niin koulu- kuin valjakkokentillekin. Pienen kokonsa vuoksi tamma toimi kuitenkin pääsääntöisesti lapsien ratsuna, eikä se koskaan päässyt kantakirjaustaan lukuun ottamatta esiintymään isolla kirkolla. Siitostammana Helmi oli kuitenkin erinomainen: se jätti varsoilleen parhaat puolet itsestään päästäen oreilta läpi yleensä juuri ne toivotut ominaisuudet. Rautiaan jälkeläiset ovat järjestäen hieman emäänsä pidempijalkaisia, rauhallisia ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tulevia. Suurin osa niistä on kunnostautunut kilpakentillä edes muutamien seurakilpailujen verran, minkä lisäksi erityisesti Helmin tammavarsat ovat osoittautuneet tamman itsensä tapaan hyviksi siitostammoiksi. Pienhevonen kuoli 22-vuotiaana varsomisen komplikaatioihin vieden valitettavasti myös viimeisen varsansa mukanaan; eloon jääneitä jälkeläisiä Helmille ehti silti vuosien varrella kertyä hulppeat 12 kappaletta.
13.02.2024 t. Tiuhtin Talitintti (i. Upseer Ies) om. turjake, VRL-07415
00.00.0000 o./t. Hevosen Nimi (i./e. Hevosen Nimi) om. Omistaja VRL-00000
| Ominaisuuspisteet (ERJ) | Taso |
| 1840.63 | 5/4 |
00.00.0000 - Valmentajana valmentaja
Teksti tähän
22.11.2024 - Kirjoittanut omistaja
Tiuhtiniemen Kartano, pienhevoskokoisten esteratsujen Villiksen, Monnin ja Humpan edellinen koti, sijaitsi sen verran kaukana Lapin lakeuksilta, että koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä kahden päivän reissuun yhdessä hyvän ystäväni Ellenin kanssa. Kyltymättömän seikkailunhaluinen nainen tarttui välittömästi tarjoukseeni yhden yön lomamatkasta johonkin Keski-Suomalaiseen motellimurjuun, lupasinhan tarjota halvalla huumorintajulla varustettua matkaseuraa sekä mättösapuskaa aina nälän kurniessa vatsanpohjassa. Tien päälle valittavaa kulkupeliä arvoin pitkään, mutta lopulta päätin lähteä liikkeelle isolla hevoskuljetusautolla; myös pikkuheppis trailerin kanssa olisi ollut ihan pätevä vaihtoehto, mutta marraskuun vaihtelevat kelit kannustivat kuitenkin valitsemaan isomman ja vakaammalla ajettavuudella varustetun Volvon kuorma-auton.
Huolimatta siitä, että olimme startanneet matkaan jo varhain torstaiaamuna, olimme muutaman (ehkä vähän pitkäksi venähtäneen) huoltoasematauon jälkeen niin jäljessä aikataulusta, että mietimme jo illaksi sovitun hevosnäytön perumista. Nimellinen tuo näyttö oli joka tapauksessa, sillä käytännössä olin tehnyt ostopäätöksen kolmesta hevosesta jo kasvattajan pyhän kolminaisuuden perusteella: vaakakupissa eniten painoivat hevosten rakenne, sukutaulu sekä kisatulokset. Erilaisten luonteiden kanssa kyllä pärjäisimme, asuihan tallissa tälläkin hetkellä tultasyökseviä lohikäärmeitä, pomminvarmoja tätiratsuja sekä kaikkea niiden väliltä. Kiva luonne olisi siis plussaa, mutta pelkkä luonteikkuus ei olisi syy olla pakkaamatta hevosia kyytiin paluumatkalle.
Pitkän puntaroinnin jälkeen päätimme lopulta käydä katsomassa hevosia, vaikka iltamyöhäiseksi tämä vierailu sitten ajoittuikin. Onneksi myös Ellen oli pakannut mukaansa ratsastustamineet, joten selvisimme koeratsastuksesta nopeasti. Minä itse kävin hieman testailemassa Villiksen nappuloita, Ellen istahti luottavaisin mielin Humpan satulaan ja hevosia esittelemässä ollut Unna suostui ystävällisesti esittelemään meille Monnin ratsain - kai hänkin halusi kotiin nukkumaan tuntikausia kestävän koeratsastussession sijaan. Monni näyttikin meidän molempien silmiin pyrkivältä ja miellyttämisenhaluiselta hevoselta, jonka estekapasiteetti vaikutti olevan lähes rajaton. Villis puolestaan täytti kaikki siitä annetut lupaukset käyttäytyen miellyttävästi niin tallissa kuin ratsastaessakin. Lyhyen testailun perusteella tamma oli täydellinen lisä hevoslaumaani, enkä epäröinyt hetkeäkään tarjota hevoselle kotia Kuurasta.
Ellen ja Humppa olivat tulleet hyvin juttuun jo tallissa, eikä draamaa syntynyt myöskään koeratsastuksen aikana. Rautias pikkutamma yritti alusta alkaen tehdä parhaansa, vaikka sillä olikin ajoittain vaikeuksia ymmärtää vähän erilaisella ratsastettavuudella varustettuihin hevosiin tottuneen Ellenin apuja. Muutaman kerran pystyin sivusta katsoessakin toteamaan, ettei Humppa aina jaksanut kantaa itseään rehellisellä tuntumalla, jolloin se nojasi ratsastajan käteen melko voimakkaasti. Lisäksi hevonen jäi suustaan sitkeäksi hyppäämisestä innostuessaan, jolloin ponnistuspaikat ajautuivat vähän tuurilla milloin minnekin. Tämä ei kuitenkaan ollut tammalle mikään ongelma, vaan se hyppäsi voimakkaasti niin läheltä kuin kaukaakin. Pienistä kommunikaatiohaasteista huolimatta Ellen piti Humpasta kovasti ja puolsi mielellään tamman ostamista.
Tarjous kolmesta ratsusta oli hyvin nopeasti esitetty ja muutaman tinkikierroksen jälkeen pienhevosten hinnasta oli päästy molempia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen; ei muuta kuin hevoset karsinoihinsa nukkumaan ja Volvon keula kohti kylällä sijaitsevaa majapaikkaa. Yöunista ehdimme lopulta nauttimaan Ellenin kanssa kokonaiset kuusi tuntia, ennen kuin ärsyttävän pirteästi pärisevä kello herätti meidät uuteen utuiseen päivään. Kello ei ollut vielä aamukuuttakaan, kun suuntasimme itsepalveluaamiaisen kautta jälleen niin tutuksi tulleen automme hyttiin. Takaisin Tiuhtiniemen Kartanolla olimme hieman ennen seitsämää; monta tuntia ennen kuin auringosta näkyisi vielä pilkahdustakaan. Edellisiltana kokeilemamme hevoset olivat saaneet nauttia aamuheinistään vajaan tunnin verran, joten ne olivat enemmän kuin valmiita suuntaamaan kohti päivän seikkailuja. Kokeneina matkustajina niin Villis, Humppa kuin Monnikin nousivat tottuneesti hevosauton kyytiin jatkaen siellä kesken jäänyttä aamupalaansa välittämättä herkistyneestä tunnelmasta tuon taivaallista.
Kotimatkalla pyrimme minimoimaan taukojen keston, jotta perillä Kuuranvaaralla olisimme edes jollain tavalla säädylliseen aikaan. Hevosille tarjosimme juotavaa muutaman tunnin välein minkä lisäksi tietysti huolehdimme, että niillä oli koko ajan tarjolla heinää naposteltavaksi. Kameran kautta seurattuna kolmikko matkusti sopuisasti, eivätkä ne stressaantuneet sen enempää valtatien liikenteestä kuin kantateiden mutkittelustakaan. Perillä Kuurassa olimme lopulta jo seitsämän aikaan illalla ja yllättävän virkeinäkin jopa; päivä oli ollut pitkä ja viimeiset tunnit oli jälleen saanut ajaa pilkkopimeässä, mutta siitä huolimatta hevosten purkaminen ja auton siivoaminen sujuivat kevyesti ja kehnoja vitsejäkin tuli yhä murjottua. Piekkaritrio otti uuden kotitallinsa nopeasti omakseen; ne tekivät kukin tahoillaan hetken tuttavuutta uusiin naapureihinsa ja asettuivat sitten nyhtämään laiskasti iltaheiniään - nälkähän hevosilla ei ollut, sillä käytännössä ne olivat syöneet koko matkan ajan.