Pikkumonnin kuvat © Cherie (CC BY-NC 2.0). Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi.
| Nimi | Pikkumonni | Kutsumanimi | Monni |
| Rotu, sukupuoli | Suomenpienhevonen, ori | Säkäkorkeus, väri | 145cm, rautiaankimo |
| Syntymäaika, -paikka | 09.01.2021, Suomi | Ikä | 14-vuotias |
| Koulutus | Helppo B, re. 120cm, me. 90cm | Painotus | Esteratsastus |
| Maahantuoja | VRL-07415, Tiuhtiniemi | Omistaja | Katri, VRL-12299 |
Pikkumonni muutti Kuuraan Tiuhtiniemen Kartanolta yhdessä Villistiinan ja Tanhupallon kanssa. Ori oli ehtinyt tehdä elämässään jo paljon kaikenlaista, mutta näkemykseni mukaan sillä oli vielä paikkansa suomenhevosjalostuksessa. Saavutuksistaan huolimatta ori oli yhä palkitsematon, joten sopivan tilaisuuden tullen Monni tultaisiin viemään laatuarvosteluihin. Lienee sanomattakin selvää, että jo paljon kilometrejä taittanut suomenhevosori oli löytänyt tiensä loppuelämän kotiinsa.
Monnilla on aina iloinen pilke silmäkulmassa ja se palvelee ihmisiä mielellään. Vaikka ori onkin energinen, ei se kuitenkaan ole tuhma tai harrasta huonoja tallitapoja. Talutustilanteissa kimolla pikkuhevosella on aina kiire, eikä se oikein malta edes pysyä käynnissä. Kiire kuitenkin lakkaa poikkeuksetta siinä vaiheessa, kun määränpää on saavutettu. Hoitopaikan naruissa Monni jaksaa seistä vaikka puoli päivää, eivätkä pitkätkään automatkat saa hevosta hermostumaan kuljetusautossa. Oman tilan ulkopuolella hevonen on vähän orimaisempi kuin kotioloissa, mutta ikävää sen käsittely ei ole milloinkaan.
Ratsain Monni on väsymättömän energinen tyyppi, jonka kapasiteetti ei juuri tunne rajoja. Orilla on perushyvät askellajit joissa on mukava istua, mutta erikoislaatuisen hevosesta tekee sen halu miellyttää ratsastajaansa ja paikkailla tämän virheitä. Monnia voisi kuvailla lähes automaatiksi, sillä niin helposti se suorittaa tehtäviä silloinkin, kun ratsastaja on kauniisti sanottuna vähän kuutamolla. Sileällä Monni tekee kaikki perusasiat hyvin, ja vaikka sen kroppa vanhemmiten tarvitseekin enemmän aikaa vertyäkseen, ei se ratsastuksen alkumetreilläkään tunnu satulaan huonolta. Suomenhevonen liikkuu luonnostaan miellyttävän pehmeällä tuntumalla, ja vaikka se saattaakin rullautua kaulastaan välillä lyhyeksi, ei sitä kuitenkaan ole vaikea ratsastaa rehellisesti pohkeen ja ohjan väliin.
Esteillä Monni on peloton ja vauhdikas suorittaja, joka tarttuu tarjottuihin haasteisiin itsevarmana omista kyvyistään. Hyppykapasiteetti pienellä orilla on valtava, vaikka rajansa silläkin toki on. Pienille esteille Monnin voi tuoda miten päin vain ilman, että sillä olisi vaikutusta lopputulokseen – ori klaaraa alle metriset esteet puhtaasti huonoista ponnistuspaikoista ja epämääräisistä lähestymisistä huolimatta. Isommilla esteillä kimo tarvitsee vähän enemmän apua, tai oikeammin sanottuna vähemmän häirintää ratsastajansa toimesta, pystyäkseen suorittamaan parhaansa mukaan. Hyvässä rytmissä ja vakaassa tasapainossa teknisesti vaativat isot esteradat luonnistuvat Monnilta sujuvasti; mukaan tarttuu korkeintaan joku satunnainen huolimattomuuspuomi – kieltoja orin tilille ei kerry käytännössä koskaan.
| i. Pikku-Rusko sph, 144cm, tprt |
ii. Pikkuristo sph, 143cm, rt |
iii. Riemukas |
| iie. Helle |
||
| ie. Vappu sph, 137cm, mkm |
iei. Pikkulauantai |
|
| iee. Kotalan Himmeli |
||
| e. Pikku Myy sph, 140cm, rtkm |
ei. Pähkinälaakson Petteri sh, 155cm, rtkm |
eii. Herraisä |
| eie. Pähkinälaakson Elle |
||
| ee. Mymmeli sph, 140cm, tprt |
eei. Herra Huu |
|
| eee. Ajattara |
i. Pikku-Rusko eli tuttavallisemmin Riku oli vain 12-vuotiaaksi elänyt pienhevosori, jonka kohtalon sinetöi epäonninen liukastuminen kenttäradalla. Vakavan jännevamman kanssa ennuste oloneuvokseksikin oli kyseenalainen, eikä toivetta kilparadoille paluusta ollut. Uransa aikana Riku oli ensisijaisesti esteratsu, mutta se starttasi joitain aluetason luokkia myös kenttäratsastuksessa. Orilla oli voimakas hyppy ja se antoi itsestään kilparadoilla aivan kaiken. Jälkeläisilleen, joita Rikulle syntyi tasaisesti muutama kappale vuodessa, hevonen periytti ennen kaikkea loistavia urheiluhevosen ominaisuuksiaan, mutta myös miellyttävää ja palvelualtista luonnettaan.
ii. Pikkuristo oli pienikokoinen suomenhevosori, jonka tavaramerkkeinä olivat iso valkoinen läsi ja pitkät lainehtivat harjakset. Risto ehti pitkän elämänsä aikana tehdä monenlaista: vetää sekä ravi- että valjakkokärryjä, toimia kenttäratsuna, tuurata tallikaveriaan vikellyshevosena ja eläkepäivinään viihdyttää omistajaansa huumorintajuisella luonteellaan. Virallisesti Ristoa ei koskaan tarjottu jalostukseen, mutta kotisiitoksessa se astui muutaman tamman vuosien varrella. Orin jälkikasvu koostuu pienistä mutta laadukkaista ja selväpäisistä hevosista, jotka isänsä tapaan ovat erottuneet massasta silkkisen kauniiden jouhiensa ansiosta. Risto löytyi kuolleena laitumelta 25-vuotissyntymäpäivänsä aattona; orin kuolinsyy jäi arvailujen varaan, mutta epäilynä oli äkillinen sydämenpysähdys ilman ennakkomerkkejä.
ie. Vappu oli pikkunäppärä tamma, joka luotsasi elämänsä aikana yhteensä neljä junioriratsastajaa tallikilpailuista aina aluetason mitaleille saakka. Hevonen oli ennen kaikkea varma 90-100cm luokkien rusettihai, mutta se teki kuuliaisesti myös ehjiä kouluohjelmia niin pyydettäessä. Luonteeltaan Vappu oli iloinen ja määrätietoinen, eikä se antanut takaiskujen jäädä vaivaamaan itseään. Vanhoilla päivillään tamma ehti saada kaksi varsaa: upean Pikku-Ruskon lisäksi se sai toisenkin orivarsan, joka nimettiin Pikku-Mustaksi sen tumman karvapeitteen perusteella. Vapun elämä päättyi surullisesti liikenneonnettomuudessa tamman ollessa 24-vuoden ikäinen.
e. Pikku Myy on nimensäkin mukaisesti pienikokoinen ja varsin itsetietoinen tamma, joka ei pelkää kertoa mielipiteitään. Kimo on pienestä pitäen ollut säpäkkä ja hätäinen liikkeissään, eikä se siksi ole soveltunut sille kaavailtuun ratsastuskoulu-uraan edes ikääntyessään. Myyksi kutsuttu suomenhevonen on joutunut vaihtamaan kotia elämässään useita kertoja, sillä sopivan kokoisen ja riittävän osaavan ratsastajan löytyminen tammalle on osoittautunut kovin vaikeaksi. Tamman siitoskäyttökin on vähän kyseenalaista hommaa, sillä vaikka sen jälkeläiset ovatkin olleet hyviä suorittajahevosia, eivät Myyn tiineydet ole sujuneet huolettomasti kertaakaan. Tätä nykyä tamma elelee pääosin oloneuvoksena, eikä sen tulevaisuus välttämättä näytä kovin pitkältä.
ei. Pähkinälaakson Petteri oli perin tavallinen suomenhevonen, mikäli sen kimo väritys jätetään pois laskuista. Ori teki ensimmäiset kymmenen vuotta elämästään töitä vaellustallilla, jossa se veti talvisin asiakasrekeä ja kesäisin perinteikkäitä vankkureita. Laidunkaudella Petterillä oli oma haareminsa, jonka kanssa se sai viettää laatuaikaa töidensä lomassa – tältä ajalta orille onkin kertynyt kaikenkirjava katras jälkikasvua, josta osa on varsin hyviäkin hevosia, mutta joukkoon mahtuu myös erikoisia sattumia aina lämminveriristeytykseen saakka. Vaikka Petteri koulutettiin aikanaan myös ratsuksi, ei se kuitenkaan tänä päivänä ole kovin arvostettu hevonen ratsusuvuissa – tai missään muuallakaan, jos totta puhutaan. Ori kuoli 18-vuotiaana vatsalaukun repeämiseen.
ee. Mymmeli oli muistettavan kiharatukkainen tummanpuhuva pienhevostamma, jonka lempeän viisas luonne on jäänyt hyvin hevosen kanssa tekemisissä olleiden ihmisten mieliin. Tamma vietti lähes koko elämänsä ratsastuskoulukäytössä nauttien vuosi toisensa perään ratsastajien suuresta suosiosta: olihan se paitsi miellyttäväluonteinen, myös turvallisen kokoinen ja askellukseltaan harrastajaystävällinen. Pikku Myy jäi rautiaan ainoaksi jälkeläiseksi, sillä vaikka varsakesä olikin hevoselle hyvä hengähdystauko leipätyöstään, ei se kuitenkaan tienannut silloin elantoaan samalla tavalla kuin ratsastuskoulun uraa kiertäessään. Mymmeli eli kunnioitettavaan 28-vuoden ikään saakka, josta yli 20 vuotta se palveli asiakastyössään.
11.06.2023 t. Routapirtin Kyllikki (e. Virran Ainokki) om. Liisa Tuoninen, VRL-12701
08.05.2023 t. Routapirtin Sointuva (e. Sointuli) om. Vibaja, VRL-00727
VSN - 20.03.2023 - Tiikeriluola - Ridden Reserve Ch (RRCH) - pt. Tiikeri
| Ominaisuuspisteet (ERJ) | Taso |
| 2400.52 | 6/5 |
00.00.0000 - Valmentajana valmentaja
Teksti tähän
22.11.2024 - Kirjoittanut omistaja
Tiuhtiniemen Kartano, pienhevoskokoisten esteratsujen Villiksen, Monnin ja Humpan edellinen koti, sijaitsi sen verran kaukana Lapin lakeuksilta, että koin parhaaksi vaihtoehdoksi lähteä kahden päivän reissuun yhdessä hyvän ystäväni Ellenin kanssa. Kyltymättömän seikkailunhaluinen nainen tarttui välittömästi tarjoukseeni yhden yön lomamatkasta johonkin Keski-Suomalaiseen motellimurjuun, lupasinhan tarjota halvalla huumorintajulla varustettua matkaseuraa sekä mättösapuskaa aina nälän kurniessa vatsanpohjassa. Tien päälle valittavaa kulkupeliä arvoin pitkään, mutta lopulta päätin lähteä liikkeelle isolla hevoskuljetusautolla; myös pikkuheppis trailerin kanssa olisi ollut ihan pätevä vaihtoehto, mutta marraskuun vaihtelevat kelit kannustivat kuitenkin valitsemaan isomman ja vakaammalla ajettavuudella varustetun Volvon kuorma-auton.
Huolimatta siitä, että olimme startanneet matkaan jo varhain torstaiaamuna, olimme muutaman (ehkä vähän pitkäksi venähtäneen) huoltoasematauon jälkeen niin jäljessä aikataulusta, että mietimme jo illaksi sovitun hevosnäytön perumista. Nimellinen tuo näyttö oli joka tapauksessa, sillä käytännössä olin tehnyt ostopäätöksen kolmesta hevosesta jo kasvattajan pyhän kolminaisuuden perusteella: vaakakupissa eniten painoivat hevosten rakenne, sukutaulu sekä kisatulokset. Erilaisten luonteiden kanssa kyllä pärjäisimme, asuihan tallissa tälläkin hetkellä tultasyökseviä lohikäärmeitä, pomminvarmoja tätiratsuja sekä kaikkea niiden väliltä. Kiva luonne olisi siis plussaa, mutta pelkkä luonteikkuus ei olisi syy olla pakkaamatta hevosia kyytiin paluumatkalle.
Pitkän puntaroinnin jälkeen päätimme lopulta käydä katsomassa hevosia, vaikka iltamyöhäiseksi tämä vierailu sitten ajoittuikin. Onneksi myös Ellen oli pakannut mukaansa ratsastustamineet, joten selvisimme koeratsastuksesta nopeasti. Minä itse kävin hieman testailemassa Villiksen nappuloita, Ellen istahti luottavaisin mielin Humpan satulaan ja hevosia esittelemässä ollut Unna suostui ystävällisesti esittelemään meille Monnin ratsain - kai hänkin halusi kotiin nukkumaan tuntikausia kestävän koeratsastussession sijaan. Ellenin sanoin Humppa oli "vähän vahva, mutta kovin herttaisen oloinen" ja se "hyppäsi voimakkaasti" - käytännössä tämä tarkoitti, että ystävättäreni oli näyttänyt rautiaalle tammalle vihreää valoa. Villis puolestaan täytti kaikki siitä annetut lupaukset käyttäytyen miellyttävästi niin tallissa kuin ratsastaessakin. Lyhyen testailun perusteella tamma oli täydellinen lisä hevoslaumaani, enkä epäröinyt hetkeäkään tarjota hevoselle kotia Kuurasta.
Monnin ratsastettavuutta yritimme yhdessä Ellenin kanssa arvostella siinä sivussa, kun testailimme omia ratsujamme niin sileällä kuin pikkuesteilläkin. Alkuverryttelyn aikana kimo suomenhevosori vaikutti energiseltä, ajoittain jopa hieman kiireiseltä, mutta hyvin selkeältä ratsastettavalta. Unnan oli ainakin näennäisesti helppo esittää hevosen askellajit kumpaankin kierrokseen, eikä orin tavassa liikkua ollut mitään moitittavaa. Hyppyjä Monni esitteli sekä pienellä pystyllä että hieman suuremmalla okserilla, eikä ori jättänyt kylmäksi tässäkään vaiheessa: hevonen ponnisti voimakkaasti jättäytyen turvallisesti irti puomeista. Innostaan huolimatta Monni pysyi hyvin ratsastajansa avuilla eikä sille tuottanut ongelmia rauhoittua estedemon jälkeen loppuverryttelyyn. Hevosen itsestään antama vaikutelma miellytti sekä minua että ystävääni kovasti, joten paikka pohjoiseen suuntaavassa hevosautossa oli ilman muuta varattu Monnille.
Tarjous kolmesta ratsusta oli hyvin nopeasti esitetty ja muutaman tinkikierroksen jälkeen pienhevosten hinnasta oli päästy molempia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen; ei muuta kuin hevoset karsinoihinsa nukkumaan ja Volvon keula kohti kylällä sijaitsevaa majapaikkaa. Yöunista ehdimme lopulta nauttimaan Ellenin kanssa kokonaiset kuusi tuntia, ennen kuin ärsyttävän pirteästi pärisevä kello herätti meidät uuteen utuiseen päivään. Kello ei ollut vielä aamukuuttakaan, kun suuntasimme itsepalveluaamiaisen kautta jälleen niin tutuksi tulleen automme hyttiin. Takaisin Tiuhtiniemen Kartanolla olimme hieman ennen seitsämää; monta tuntia ennen kuin auringosta näkyisi vielä pilkahdustakaan. Edellisiltana kokeilemamme hevoset olivat saaneet nauttia aamuheinistään vajaan tunnin verran, joten ne olivat enemmän kuin valmiita suuntaamaan kohti päivän seikkailuja. Kokeneina matkustajina niin Villis, Humppa kuin Monnikin nousivat tottuneesti hevosauton kyytiin jatkaen siellä kesken jäänyttä aamupalaansa välittämättä herkistyneestä tunnelmasta tuon taivaallista.
Kotimatkalla pyrimme minimoimaan taukojen keston, jotta perillä Kuuranvaaralla olisimme edes jollain tavalla säädylliseen aikaan. Hevosille tarjosimme juotavaa muutaman tunnin välein minkä lisäksi tietysti huolehdimme, että niillä oli koko ajan tarjolla heinää naposteltavaksi. Kameran kautta seurattuna kolmikko matkusti sopuisasti, eivätkä ne stressaantuneet sen enempää valtatien liikenteestä kuin kantateiden mutkittelustakaan. Perillä Kuurassa olimme lopulta jo seitsämän aikaan illalla ja yllättävän virkeinäkin jopa; päivä oli ollut pitkä ja viimeiset tunnit oli jälleen saanut ajaa pilkkopimeässä, mutta siitä huolimatta hevosten purkaminen ja auton siivoaminen sujuivat kevyesti ja kehnoja vitsejäkin tuli yhä murjottua. Piekkaritrio otti uuden kotitallinsa nopeasti omakseen; ne tekivät kukin tahoillaan hetken tuttavuutta uusiin naapureihinsa ja asettuivat sitten nyhtämään laiskasti iltaheiniään - nälkähän hevosilla ei ollut, sillä käytännössä ne olivat syöneet koko matkan ajan.